Katri Suhonen, vammaisuuden ja saavutettavuuden asiantuntija, Kirkkohallitus
Harrastan juoksua ja kuulun maratonkerhoon. Eilen illalla menin juoksemaan kerhon kanssa vetoharjoitusta. Juoksimme ympäri pienen pientä lampea. Vihellyksestä juoksu vaihtui vedoksi ja seuraavasta vihellyksestä kävelyksi. Kaikki juoksijat menivät omaa vauhtiaan, mutta samassa rytmissä. Samaa lampea ympäri. Erilaisia ihmisiä. Eri kuntoisia. Eri kokoisia. Yhteenliittyminen, joukkoon kuuluminen oli kokemuksellisesti itselleni hyvin vahvaa. Sama pillin vihellys, sama rytmi loi vahvaa ja vaikeasti sanoitettavissa olevaa kuulumisen tunnetta. Yhteenliittymisessä ja yhteisen toimimisen mahdollisuudessa on vahva kärsimystä lieventävä voima.
Tarkastelen kärsimysteemaa vammaisuuden tulokulmasta. Tässä kohdassa mainittakoon, että olen itsekin vammainen henkilö. Syntymävammaisena, alkuperäisvammaisena ja pikkukätisenä ihmisenä tarkastelen aihetta sisältäpäin.
Hyvä kysymys yleensä on, onko vammaisuus kärsimystä. Vammaisuus itsessään ei välttämättä lainkaan aiheuta ihmisille kärsimystä. Kyllä vammasta voi tulla kipua ja kärsimystäkin itsessään ja absoluuttisena, mutta ei läheskään aina. Vammaisuuteen itseensä voi sisältyä syvä vaille jäämisen kokemus. Kipeä tietoisuus siitä, että itseltä on pysyvästi poissa mahdollisuus johonkin sellaiseen, joka mahdollistuu muille ja jota koskaan ei itse saa tietää. Vamma itsessään voi aiheuttaa fyysistä kärsimystä ja kipua. Ilman tuota fyysistä ominaisuutta ei olisi kehollista kipua eikä myöskään kärsimystä. Suurimman vammaisuuden kärsimyksen aiheuttavat kuitenkin syrjivä suhtautuminen ja poissulkevat rakenteet. Syrjiviä rakenteita ei edes aina tunnisteta – mikä tuottaa lisää kärsimystä.
Suurinta kärsimystä on kärsimys, jota ei kohdata. Vammainen ihminen herättää meissä monenlaisia tunteita. Vammainen ihminen pakottaa katsomaan todellisuutta siitä, että toiset meistä on luotuja toisella tavoin kuin toiset. Vammaisuus voi muistuttaa vammatonta ihmistä mahdollisuudesta, joka merkitsee itselle jonkin menettämistä. Kun tätä ei haluta tai pystytä kohtaamaan, voi seurata yleisellä tasolla kohtaamisen vaikeutta ja etäisyyden ottamista vammaisuuteen asiana ja toisaalta konkreettisesti vammaiseen ihmiseen. Kokemus kohtaamattomuudesta aiheuttaa kärsimystä.
Vammaisuus on nähty rangaistuksena ja kärsimyksenä ehkä ennen kaikkea sanoittamattoman, mutta silti läsnä olevan syrjinnän vuoksi. Rakenteet niin yhteiskunnassa kuin osana yhteiskuntaa olevassa kirkossakin ovat ohjautuneet syrjimään vammaisia ihmisiä. Tästä syystä vammaiset ihmiset ovat kärsiviä lähimmäisiä.
Kun puhumme vammaisista ihmisistä, puhumme vähemmistöstä, joka on ollut läpi historian vähäisistä vähäisin. Kouriintuntuvin esimerkki on mielestäni se, että vammaiset ihmiset ovat ainoa vähemmistö, jonka ihmisarvo on lupa kyseenalaistaa jo jopa ennen syntymää. Vammaisten ihmisten osalta ihmisoikeudet eivät ole yhtäläiset ennen syntymää, koska vammaisolettu sikiö on mahdollista abortoida myöhemmillä raskausviikoilla verrattuna vammattomaksi oletettuun. Tämä rakenteisiin sulautunut ajatusmalli on niin itsestään selvänä olemassa, että kun sen sanoittaa ääneen, useimmat ihmiset hätkähtävät. Mielestäni tässä ollaan ihmisarvon määrityksen syvässä ytimessä. Myös vammaisuuteen liittyvän kärsimyksen ytimessä. Onko tämä vammaisuuteen liittyvää kärsimystä? Kyllä. Rakenteiden aiheuttamaa? Kyllä. Johtuuko tämä itse vammasta. Ei.
Ajattelen, että Kristus itse kärsimyksessään on kärsivässä lähimmäisessä. Jeesus kysyy ”Rakastatko minua” Jeesus kysyy tätä erityisesti silloin kun kohtaamme toisen ihmisen, joka kärsii. Vammainen ihminen kysyy kysymyksen olemuksellaan, rakastatko sinä minua. Tai oikeammin Kristus hänessä kysyy, rakastatko minua. Jeesus kysyy kysymyksen meiltä ennen kaikkea lähimmäisissämme. Jeesus kysyy kysymystä erityisesti niissä läheisissämme, jotka ovat jollain tapaa syrjittyjä. Jeesus on kärsivässä lähimmäisessä, kärsivän lähimmäisen kasvoissa. Vammainen ihminen on kärsiessään Kristuksen kärsivät kasvot. Vammainen ihminen, kärsivä Kristus, kysyykin, rakastatko minua.
Kun ihmisarvoja poljetaan, osallisuuteen ja toimijuuteen ei anneta yhdenvertaisia mahdollisuuksia ja ihmisessä nähdään vain vamma, vastaus kysymykseen voikin olla luettavissa ”En rakasta”. Yhdenvertaisuus ei toteudu yhteismitallisesti kaikilla. Näin ei kuitenkaan voi olla kirkossa, sillä Kristuksen kirkko kuuluu kaikille.
Itselläni on aiheeseen vahva tietoisuus siitä, että terveys ja vammattomuus kyllä avaa toisia ovia ja sulkee toisia. Toisaalla tieto ja varmuus siitä, että vammaisuus ja sairaus voi sulkea toisia ovia, mutta totisesti avaa toisia ovia, joihin vammattomilla ei koskaan ole pääsyä. Vammaisuuden teologian ytimessä on Jumala. Kärsivä Kristus on läsnä siellä, missä tietyt ovet eivät koskaan ole avautuneet. Vammaisuudessa on kysymys pysyvyydestä, jossa tiettyyn osattomuuteen on optio. Yhdenvertainen kirkko takaa ihmisoikeuksien toteutumisen yhteenliittymisen ja yhdessä toimisen kautta.
Lähteet:
Brock, B. 2012. Seminaariesitelmä Pohjoismaisilla kehitysvammaistyöntekijöiden neuvottelupäivillä Suomessa. Julkaisematon.
Fähnrich, H. 2019. Puusta ihme, pilvestä ilmestys, ihmisestä kosmos. Hahmotelma vammaisuuden teologiasta John Swintonin, Jean Vanier’n ja Henri Nouwenin teologioiden pohjalta. Sairaalasielunhoidon erityiskoulutuksen lopputyö. (viitattu 23.4.2020)
Plantinga, R. J. 2019. An Introduction to Christian Theology. Publisher: Cambridge University Press. Cambridge, United Kingdom.
Kuusi, R. Kirkko kaikille ja kaikkien kirkko Vammaisuus sosiaalisena ilmiönä ja teologisena kysymyksenä. 2016. Ylempi pastoraalitutkinto. (viitattu 23.4.2020)
Vehmas, S. 2005. Vammaisuus. Gaudeamus. Helsinki University press.
YK:n yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista. (viitattu 24.4.2020)