Armollinen yhteisö

Johannes Alaranta, teologian tohtori, Perniö

Kuten tunnettua, kasvoin vanhoillislestadiolaisuudessa. Elin siellä lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni alkumatkan. Kasvoin turvallisessa kodissa, jossa kaikki perusasiat olivat kunnossa. Yhteisö oli myös turvallinen ja kotoisa. Jonkinsorttinen jännite syntyi siitä, että mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän alkoi ilmetä konfliktia meidän ja muiden välillä. Koulussa ei tullut kutsutuksi juhliin, koska oli lesta. Tämä mielellään myös sanottiin ääneen. Siitä syntyi kokemus ulkopuolisuudesta, jota kannan lopun ikääni.

Ulkopuolisuus ”maailmasta” sai tietysti kokemaan oman yhteisön entistä turvallisemmaksi ja tärkeämmäksi. Se ei tehnyt aikuisena lähtemistä helpoksi. Oma turvallinen yhteisö hylkäsi, mutta ”maailma” oli myös vieras. Myös ”maailmassa” tunsin itseni ulkopuoliseksi.  

Tästä johtuen olen lopun ikääni hieman koditon. Entinen hengellinen kotini tuntuu vieraalta ja kaukaiselta enkä halua missään tapauksessa sinne takaisin. Silti olen myös juureton. Uutta samantyylistä yhteisöä ei elämässäni ole, enkä sitä myöskään kaipaa. Koskaan en enää tule kuulumaan mihinkään tiukkarajaiseen yhteisöön.  

Ihminen on sosiaalinen eläin. Suurin osa meistä kaipaa ympärilleen muita ja moni kokonaisen lauman. Nykymaailmassa näitä laumoja on hyvin monenlaisia. Itse olen ollut osa urheiluporukoitten laumaa, motoristikerhon laumaa tai vaikkapa kirkon työntekijöiden laumaa. Toki olen myös nykyisin paikallisesti sidottu Perniöläisten pyhään laumaan. 

Nämä laumat ovat kaikki olleet erilaisia kuin se lauma, jossa kasvoin. Kasvualustani lauma oli ainakin ulkoisesti hyvin tiivis. Silti siinä oli samoja piirteitä kuin vaikkapa motoristilaumassa: kiinnostus samanlaiseen kapeahkoon asiaan, yhteinen ulkomuoto ja puhetapa. Ainakin jonkinsorttinen ajatus veljeydestä, sisaruudesta ja yhteenkuuluvuudesta. 

Oman lauman hylkäämäksi tuleminen ei ole helppoa eikä pikkujuttu. Silloin turvallisesta yhteisöstä tulee taakka ja turvallinen muuttuu turvattomaksi. 

Ihmiset ovat yhteisön kaipuussaan kovin erilaisia. Toiselle yhteisö on kaikki kaikessa. Omassa elämässäni se ei ole enää keskeinen asia. Olen yhteisöissäni monella tapaa ulkoreunalla: en halua tiukkaan sisäpiiriin missään porukassa. Se on minun perintöni lestadiolaisuudesta: ikuinen ulkopuolisuus. Minulle se on sopiva sijainti. Toki löyhäkin yhteys voi luoda turvan tunteen silloin, kun sitä tarvitsee.

ruutuikkuna
Kuva: Virpi Sipola

Kun olen seurannut tiukan järjestelmän yhteisöjä esimerkiksi moottoripyöräihmisten piirissä, olen usein ajatellut, että yhteisöllisyys on usein kulissi. Lopulta ihminen on itsekäs ja ajaa omaa etuaan. Usein erilaisissa yhteisöissä joku yksilö pyrkii myös alistamaan toisia. Sellainen lienee ihmisen liskoaivojen perimmäinen ilmentymä. Toki on aina myös niitä, jotka kaipaavat sitä, että joku toinen sanelee kaiken.  

Turvallisen yhteisön voi löytää monesta suunnasta. Siihen haluan rohkaista sinua, joka kaipaat laumaa: etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. 

Mistä tuntee turvallisen yhteisön? Ainakin siitä, että siinä tuntee olonsa hyväksi ja hyväksytyksi. Kokonaiseksi. Vaikka lestadiolaisuus ei minulle sitä tunnetta tuo, se voi silti monelle muulle olla se turvallinen ja hyvä yhteisö, ainoa oikealta tuntuva. Armollisin kaikista ihmisten yhteisöistä ja turvasatama kylmän ja tuulisen maailman keskellä. Se mikä tukahduttaa toisen, voi olla toiselle parasta mitä maailmassa on. Ihmisten kokemukset samasta yhteisöstä ja ihmisten porukasta voivat siis olla täysin vastakkaiset. Ja kumpikin voi olla oikeassa.

Tärkeintä on se, että tulee hyväksytyksi. Mieluiten vielä niin, ettei tarvitse tekeytyä miksikään ainakaan itselleen vieraaksi vaan että tulisi hyväksytyksi omana itsenään. Turvallinen yhteisö voi ihmisen elämän edetessä muuttua turvattomaksi. Toki voi käydä myös toisinpäin: turvattomaksi luultu ja ehkä koettukin yhteisö voi toisessa elämäntilanteessa muuttua turvasatamaksi.

Turvallisen ja armollisen yhteisön vastakohta lienee turvaton ja armoton yhteisö. Sellaisessa ihminen tuntee pelkoa ja turvattomuutta. Ehkä on pakottava tarve esittää jotakin mitä ei oikeasti ollenkaan ole. Turvaton ja armoton yhteisö vaatii ihmiseltä mahdottomia ja määrää miten hänen tulee olla ja elää tullakseen hyväksytyksi. Tästä on paljon esimerkkejä. Pahimmillaan on ryhdytty tutkimaan ihmisen painoindeksiä. Se tuntuu sivullisesta absurdilta, mutta järjestelmän sisällä se saattaa tuntua aivan normaalilta. 

Turvallinen yhteisö on lempeä syli, johon voi kiivetä silloinkin, kun maailma potkii päähän ja ohimoihin.

Armollinen yhteisö ei tuomitse vaan antaa anteeksi. Kerta toisensa jälkeen. Armollisessa yhteisössä ketään ei potkita ulos. Ihminen ei tietenkään ole lopulta armollinen. Jumala on. Siksi kaikkein suurin turva ja armo on löydettävissä lopulta Hänen luotaan. Siihen voi luottaa sekin, joka kokee elämässään täydellistä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.