Johanna Hurtig, yhteiskuntatieteiden tohtori
Ahtaasta avaraan?
Uskonnollisia yhteisöjä voi luokitella erilaisten ominaispiirteiden avulla. Koon, toiminnan keston ja opillisten erityispiirteiden lisäksi yhteisöjä luokitellaan usein myös sen mukaan, millainen on niiden raja ulkomaailmaan ja miten sitä vartioidaan. Selkeiden rajojen yhteisöt voivat ulkoapäin katsoen näyttäytyä ahtaina ja rajoiltaan epäselvemmät väljinä.
Ahtaus ja avaruus viestivät siis tilan määreestä. Halusin otsikon perään kysymysmerkin, koska koen tarvetta kysyä: Mistä tällöin puhutaan? Mikä tila on ja miten se rakentuu? Kysymysmerkin lisäksi tunnen tarvetta haastaa otsikon hahmotusta.
Yhteisöjen tyypittely aktivoi helposti kysymyksen oikean ja väärän tai terveen ja epäterveen uskonnollisuuden perusteista. Paradoksaalisesti väljempi mielletään terveeksi ja tiukka oikeaksi – eikä välttämättä vain sisältä, vaan myös yhteisön ulkopuolelta. Inhimillisesti katsoen totista uskoa on se, jolle uhrataan paljon.
Lähestyn tilakysymystä toisesta suunnasta, kokemusten kautta jäsentämällä sitä millaiset asiat perinteisestä yhteisöstä irtautuessa avartuvat.
Kolme tulokulmaa
Tarkastelussani yhdistyvät kokemuksellinen, tutkimuksellinen ja teologinen näkökulma. Uskonnollinen yhteisöllisyys on kiinnostanut itseäni osittain siksi, että se on tuttua. Olen elänyt suurimman osa elämästäni vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen sosiaalisesti ja hengellisesti omaleimaisessa ympäristössä.
Tiedän, millaista on hahmottaa maailmaa tietyn merkitysjärjestelmän kautta. Tiedän, miten yhteisö rikastuttaa uskoa, elämää ja ihmissuhteita. Mutta tiedän myös, että jäsenyys voi kuormittaa, jos itselle määrittyvä yhteisöpaikka ei mahdollista toimimista tavalla, joka tuntuisi eettisesti oikealta. Olen kokenut myös sosiaalisen tyhjiön ja selkeyden, jota irtautumisesta voi seurata.
Tutkiessani vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä kasvaneiden väkivaltakokemuksia (Hurtig 2013) kuulin kymmenien liikkeessä eläneiden kokemuksia. Tutkimuksellinen kiinnostukseni kohdistui uskonnollisen yhteisöllisyyden käytänteisiin, joita opin tulkinnat muovaavat. Kokosin tuolloin tietoa myös muista uskonnollisista yhteisöistä kotimaassa ja maailmalla, koska halusin ymmärtää, mikä uskonnollisia yhteisöjä erottaa ja yhdistää ja millaisia sosiaalisia mekanismeja niihin rakentuu.
Teologinen näkökulmaa puolestaan velvoittaa minua lähestymään aihetta ymmärtäen ihmisten hengellistä kuulumisen tarvetta ja muistaen sen, että yhteisö, josta itse on ehkä kokenut tarvetta irtautua, on monelle muulle mielekäs ja turvallinen.
Sosiaalinen ja hengellinen todellisuus
Uskonnollinen yhteisö on jäsenilleen elämän ja uskon konteksti, eettisen arvioinnin alusta sekä paikka, jossa uskoa jaetaan, muovataan ja koetaan yhdessä. Kuuluminen muokkaa jäsenen kokemus- ja tunnemaisemaa ja kaikkia sosiaalisen todellisuuden ulottuvuuksia.
Yhteisöön kuuluminen kutsuu muodostamaan tulkintoja nykyhetkestä ja perinteestä, muutoksesta ja jatkuvuudesta, itsestä ja toisista, uskosta ja elämästä sekä ennen muuta – hyvästä ja pahasta. Jäsen neuvottelee omat ja kollektiivin edustamat näkemykset yhteen tavalla, joka mahdollistaa oman näköisen elämän ja kollektiivisiin tulkintoihin sitoutuvan uskon. Usko, elämä, minuus ja yhteisölliset uskon tulkinnat kohtaavat neuvottelussa toisensa.
Kun yhteisöjä luokitellaan salliviin, ei – niin – kireisiin tai ankariin, ratkaisevaksi asettuu usein se, miten jäsenten todellisuus eroaa yhteisön ulkopuolisten todellisuudesta. Kohdistetaanko jäseniin paljon vai vähän elämäntapaan ja valintoihin liittyviä odotuksia? Ovatko odotukset ehdottomia vai ohjeistavia, eli onko ne sidottu pelastuskäsitykseen?
Jälkimmäisessä vaihtoehdossa odotusten noudattaminen nähdään merkkinä uskon tuottamasta kuuliaisuudesta, joka usein toimii ehtona yhteisön jäsenyydelle. Oleellista on se, mikä määritellään synniksi ja mitkä asiat määrittämisessä ovat keskeisiä. Usein syntinäkemyksissä keskeistä on erottautuminen maailmasta, ulkopuolisista sekä identiteetin vahvistaminen suhteessa omaan yhteisöön.
Usko voi edellyttää tällöin valmiutta tehdä suuriakin uhrauksia omiin tarpeisiin tai hyvinvointiin. Ohjeet voivat säädellä kehoon, terveyden hoitamiseen tai seksuaalisuuden toteuttamiseen liittyviä asioita. Ajatus siitä, että ahtaus kuvaa eettisen liikkumatilan rajoituksia on siis perusteltu, mutta samalla hyvin kapea kuva siitä, mitä kaikkea uskonnollinen yhteisö avaa tai sulkee jäsentensä elämässä.
Vapaus syntiin?
Yhteisöt vaalivat usein näkemystä, jonka mukaan irtautumista motivoi halu elää ”kevyempää” elämää.Synti vie silloin lähtijät – epäusko ja synti. Oletusta on voinut ylläpitää myös siksi, että lähtijöiden kanssa harvoin keskustellaan tai heiltä kysytään ratkaisun taustoista. Lähtijä kääntää näkemyksen mukaan selkänsä yhteisön ohella Jumalalle sekä tarpeelle elää Jumalan tahdon mukaista elämää, eli moraalille. Lähtemisen yleistyessä käsitykset lähtemisen syistä voivat yhteisöissä monipuolistua.
Oletus ei vastaa monenkaan uskonratkaisunsa tehneen kokemusta. Useimmat kohtaamani ihmiset kertovat lähtönsä syyksi tarpeen rehellisyyteen. Monelle lähteminen merkitsee eettistä ratkaisua, siirtymistä pois siitä, mitä ei koe oikeaksi. ”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää” (1 Tess. 5:21).
Topi Linjaman toimittamassa kirjassa (2014) yhteisön jättäneiden kirjoittajien kokemus muistuttaa perinteisen uskonratkaisun, parannuksenteon tai yhteisöön tulon kuvausta. Paino ja ahdistus väistyy, tilalle tulee vapaus, ilo ja rauha. Lähteminen voi merkitä siirtymistä uskoon, jossa älylliset ja eettiset ristiriidat eivät ole kestämättömiä tai johon ei kuulu samanlaisia ehdottomia totuuksia. Lähtijän maailmaan avautuu uudenlainen moraalinen vastuu ja hengellisyys, jota ei leimaa tietty perinne.
Osa lähtijöistä sisäistää opetuksen, jonka mukaan oikea usko sijoittuu yhteisöön ja vain sinne. Silloin lähtijä näkee myös itse yhteisön jättäessään luopuvansa uskostaan, uskonnollisesta identiteetistään, hengellisistä merkityksistä ja Jumalayhteydestä.
Maailma, lähimmäinen ja minä
Yhteisöllinen maailmankuva on usein kahtiajakoinen: on me ja muut. Jäsenet toimivat maailman eri areenoilla: kouluttautuvat, tekevät töitä, harrastavat, käyttävät palveluja, seuraavat politiikkaa ja urheilua. Maailma on kuin kauppa, jossa pistäydytään ja jota hyödynnetään siihen, mitä omassa elämässä tarvitaan.
Maailma pysyy kuitenkin vähintään hiukan vieraana. Oma yhteisö on se osa maailmaa, jossa kiinnostavat ja tärkeät asiat tapahtuvat. Vastuuta maailmassa tai maailmasta kannetaan joko siksi, että se on oma työ tai luottamustehtävä tai se koituu oman yhteisön eduksi.
Yksi merkittävimmistä lähtemisen seurauksista on maailmankuvan muuttuminen. Kahtiajako purkautuu. Maailmasta tulee oma ympäristö. Erilaiset ihmiset voi nyt kokea omiksi kokea lähimmäisekseen, ei vain niitä, jotka ovat samanlaisia kuin itse tai jakavat saman maailmankuvan. Samalla oma paikka ja tehtävä maailmassa muuttuu.
Globaalit kriisit ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaarantuminen haastavat kuitenkin kaikkia tässä ajassa eläviä. Myös omiin rajoihin ja kaksijakoiseen maailmankuvaan tottuneita kutsutaan yhteiseen vastuunkantoon.
Avartuva Jumala-suhde ja usko
Yhteisö voi edustaa jäsenilleen kytköstä Jumalaan. Häneen voi luottaa ja hänet voi kohdata yksittäisenä kristittynä, mutta Jumala on ikään kuin tavattavissa yhteisön vuoksi ja siinä pysyen. Uskonnollisen identiteettinsä pitävä, mutta sitä muuttava lähtijä voi huomata, että Jumala yhteys laajenee ja tulee todellisemmaksi, kun yhteisön merkitys muuttuu.
Vanhoillislestadiolaiset saarnat muodostuvat tietyistä ajatussikermistä, sanonnoista ja kielikuvista. Seurauksena on se, että tottunut kuulija voi ennakoida mitä puhuja tulee seuraavaksi sanomaan, miten aloitettu lause jatkuu. Yhteisön jäsenelle tuttu kieli merkitsee sydänääntä, jota kaipaa ja joka itselle edustaa sitä, minkä ulottuvilla on tärkeää pysyä. Lähtijä voi yllättyä siitä, miten uskonnollinen tulkinta-avaruus laajenee. Kun siirtyy kuuntelemaan kirkossa pidettäviä saarnoja, voi huomata tuoreuden ja yllätyksellisyyden ja kokea, että Jumala tulee lähelle ja puhuttelee. Sanoman vaihtelevuus ja ennakoimattomuus saa uuden, hengellisen merkityksen.
Kristillinen usko laajentaa katsetta itsestä kohti toista ihmistä, maailmaa, Luojaa ja Lunastajaa. Ruotsalainen teologi, Christine Grenholm (2016) muistuttaa, että uskon tehtävä ei ole vartioida rajoja, vaan murtaa muureja, poistaa esteitä uskomiselta sekä yhteydeltä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.
Toimijuuden tila
Opilliset korostukset voivat yhteisöissä muuttua ja avartaa jäsenten elintilaa. Mutta jos muutoksen syyt ja perustelut jäävät jäsenille epäselväksi, yhteisössä vaikuttavat edelleen toimijuutta rajoittavat rakenteet: johto päättää ja jäsenet ottavat vastaan. Monille jäsenille tämän kaltainen toimijuus riittää, mutta osa etääntyy sen seurauksena yhteisöstä, jossa ei voi osallistua oppia koskeviin pohdintoihin.
Aito toimijuus edellyttää, että yksilö ymmärtää yhteisönsä opinmuodostusta. Vain silloin on mahdollista osallistua ja vaikuttaa. Tutkiessani väkivallan ja uskon tulkintojen yhteyksiä päädyin tarkastelemaan muun muassa vanhoillislestadiolaisen yhteisön sukupuolijärjestystä sekä sitä sosiaalista järjestystä, jossa määritellään, mikä on totta ja oikein. Toimijuutta muovaavat rakenteet syntyvät näistä järjestyksistä.
Todellisuus, jossa jäsenet, usein etenkin naiset, ovat sivussa opillisista keskusteluista ja yhteisöllisen todellisuuden sanoittamisesta, on altis hyväksymään myös muuta riistoa ja ohittamista sekä löytämään sellaiselle hengelliset perusteet. Rakenteista puhuminen on epäkohdista kärsineille tärkeää, mutta vaikeaa niille, jotka näkevät käytäntöjen edustavan Jumalan tahtoa.
Uskonnollisen yhteisön avaruuden tai ahtauden ratkaisee se, miten avoimia ne ovat omien rakenteiden, kipupisteiden, historian ja opetuksen tarkasteluun. Itsearvioinnin avaruus estää hengellistä kodittomuutta ja pakolaisuutta varmemmin kuin pitkä tai lyhyt syntilista tai sen noudattamisen tarkka tai löysä vartiointi.
Lopuksi
Ihmisoikeuksien toteutumisen ja uskonnon harjoittamisen välinen jännite ei koske vain tiettyjä yhteisöjä. Suhde on ollut ristiriitainen uskonnoissa kautta historian. Dan Erik Andersson (2013) kuvaa ihmisoikeuksien etenemisen olevan ”suuri kertomus”. Se sisältää monia voitettuja taisteluja.
Taistelun vastavoimina ovat näyttäytyneet kulttuuriset tavat, partriarkaattinen yhteiskuntajärjestys ja uskonto. Tämä on totta, vaikka ihmisarvon korostus ja ihmisten välisen yhdenvertaisuuden idea on keskeinen osa kristillisessä sanomassa.
Nykyajassa ihmisoikeuksien ja uskonnon välistä jännitettä ylläpitää sekulaari painotus. Se johtaa ajattelemaan, että ihmisen oikeudet (ja elämänlaatu) kasvavat, kun hän vapautuu uskonnosta. Uskonnon suunnasta katsoen ihmisoikeuksien tulisi jättää tilaa myös uskonnollisille tarpeille, ymmärtää ne osana ihmisoikeuksia. Avaran tai ahtaan ajattelun tai toimijuuden riskit eivät palaudu yhteisöjen sisään, vaan ovat läsnä siellä, missä ihminen toimii.
Christine Grenholm (2016) muistuttaa, että ”Jumala kääntyy kaikkien puoleen ja vaikuttaa koko maailmassa. Hän ei hyväksy sitä, että hänet suljetaan kirkkoon” tai tiettyyn yhteisöön eikä myöskään sitä, että joku muu ”suljetaan tilaan, jossa hänen kasvunsa estyy” (mt, 2018). Jeesus ei vaatinut ihmisiä palaamaan luokseen. Evankeliumit eivät kerro juuri mitään siitä, miten ihmiset Jeesuksen parantamat ihmiset elivät. Jumalan tahto oli, että ihmiset elävät elämää, eikä jotain tiettyä jäsenyyttä varten.
Kirjallisuus:
Andersson, Dan Erik
2013 Mänskliga rättigheter samspel ock konflikt- en mångbottnad historia. Teoksessa: Stenström, Hanna (red.) Religionens offentlighet. Skellefteå: Artos & Norma bokförlag, 183 – 204.
Grenfolm, Chritine
2016 Den öppna kyrkans gränsöverskridande evangelium. Teoksessa: Bäckström, Anders & Wejryd, Anders(red.) Sedd men osedd. Om folkkyrkans paradoxala närvaro inför 2020-talet Stockholm: Verbum 207- 223.
Hurtig, Johanna
2013 Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino.
Linjama, Topi
2014 Nyt vapaa olen: vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Itä-Suomen yliopisto kustannusosakeyhtiö Hai: Joensuu.