Keskusteluryhmä sota–ajan lapsille
Sairaalasielunhoidon erikoistumiskoulutus 2017 – 2019
Pia Haikonen
Johdanto
Sain idean lopputyöhöni aloittaessani vuonna 2016 sairaalasielunhoitajana palvelukodeissa. Hoitajien kanssa käymissäni keskusteluissa tuli usein ilmi palvelukodeissa asuneet sotien veteraanit, joiden sodan aikaiset traumat aktivoituivat muistisairauden edetessä. Traumojen aktivoituminen näkyi muun muassa väkivaltaisena tai levottomana käytöksenä sekä painajaisina. Koska traumojen purkaminen ei hoitajien mukaan onnistu enää muistisairauden edetessä he kysyivät onko seurakunnalla esimerkiksi keskusteluryhmiä joissa voisi purkaa kokemuksia sodan ajoista. He totesivat, että ryhmä ei enää koske veteraaneja, mutta esimerkiksi sota-ajan lapset voisivat hyötyä ryhmästä. Jäin miettimään asiaa ja kiinnitin huomiota siihen, että sota–ajan kokemukset toistuvat useissa keskusteluissa, joita kävin ihmisten kanssa. Sota–aikaan tutustuminen auttaisi ymmärtämään paremmin niitä kertomuksia, joita kuulin työssäni lähes päivittäin. Sota–ajan lasten muistelutyhmä voisi olla hyödyksi sekä muistelijoille että itselleni, koska sitä kautta saisin uppoutua syvemmälle sodan aikaiseen maailmaan. Kiinnostuin Suomessa sota-aikana olleiden lasten kokemuksista myös siksi, että heidän kokemuksiaan ei ole käsitelty julkisuudessa samassa mittakaavassa kuin sotaorpojen tai Ruotsin sotalasten kokemuksia. Päätös ryhmän perustamisesta syntyi lopullisesti kun selvisi, että omassa seurakuntayhtymässäni kyseisiä ryhmiä ei ollut järjestetty aikaisemmin.
Tässä lopputyössä en käsittele muistelemisen terapeuttisia vaikutuksia tai ryhmäprosessia. Sen sijaan olen kiinnostunut sota-ajan lapsuudesta ilmiönä. Keskiössä on sodan aikaisten kokemusten vaikutus ihmisiin, jotka ovat kasvaneet sodan kaltaisessa poikkeustilanteessa. Minua kiinnosti myös noiden kokemusten siirtyminen seuraaville sukupolville. Käsittelen sodan aikaisia kokemuksia kahdella tasolla, teoria- ja kokemustasolla. Teoriaosuudessa käsittelen sota-ajan lapsuuden vaikutuksia tutkimuksen valossa ja kokemustasolla käyn läpi keskusteluryhmässä nousseita teemoja. Lopuksi pohdin sitä, miten nämä kaksi tasoa kohtaavat.
Lapsuus talvi – ja jatkosodassa
Suomessa elettiin vuoden 1918 sodan jälkeisinä vuosina rauhan aikaa. 1930-luvun pulavuosien jälkeen maa oli modernisoitumassa ja talous kohenemassa. Kansakoulut huolehtivat oppivelvollisuudesta niin että lähes kaikki suomalaiset osasivat lukea ja kirjoittaa. Koulut kasvattivat ahkeria ihannekansalaisia. Koululaitos heijasteli nuoren tasavallan ihanteita: luterilaisuutta, kotia ja itsenäisyyttä. Nuoren tasavallan itsenäisyys oli uhattuna kun talvisota syttyi 30.11.1939 ja jatkui kevääseen 13.3.1940. Reilun vuoden mittaisen rauhan ajan jälkeen juhannuksena 25.6.1941 syttyi jatkosota. Sotavuosien jälkeen Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa 4.-5.9.1944. Sotavuosien keskellä 1939-1944 eli noin miljoona lasta. Heistä joka 20. menetti huoltajansa sodassa. 55 000 – 80 000 lasta jäi sota-orvoksi. Naisista 30 000 jäi sotaleskeksi. Kaatuneita jäi suremaan lisäksi 100 000 vanhempaa. Sota vuosina syntyi 65 000 – 95 000 lasta ja 3,5 miljoonan väestöstä kuoli 93 563 suomalaista. Lapsikuolleisuus oli suurempaa kuin rauhan aikana, koska kulkutaudit, kuten tuhka- ja tulirokko, hinkuyskä sekä kurkkumätä tappoivat lääkkeiden puutteen vuoksi lapsia. Myös tuberkuloosi ja ripuli olivat syynä korkeampaan lapsikuolleisuuteen. Lapset kärsivät aliravitsemuksesta ja erilaisista puutostaudeista, kuten riisitaudista ja keripukista. Sairaalapaikkoja oli rajoitetusti ja lääkkeet, vaatteet sekä ruoka vietiin ensisijaisesti rintamalle.
Talvisodan päätyttyä luovutetun Karjalan asukkaista noin 400 000 henkilöä menetti kotinsa. Hangon vuokra-alueelta, Kuusamosta ja Sallasta kodin joutui jättämään yli 13 000 henkeä. Myöhemmin suurin osa, kaksi kolmasosaa, palasi takaisin Karjalaan, mutta uusi evakkoon lähtö oli edessä kesällä 1944. Sodan päätyttyä kävi selväksi, että kodin menetys oli pysyvää noin 450 000 siirtoväkeen kuuluvalle ja edessä oli sopeutuminen uusiin oloihin. Evakkojen kohtelu erosi henkilöistä riippuen. Toisaalla vastaanotto saattoi olla lämmin kun taas toisaalla joutui kohtaamaan ennakkoluuloja, ryssittelyä ja mustalaiseksi haukkumista Tämä kaikki vaikutti myös lapsiin. Lapset joutuivat siirtymään aikuisten mukana paikasta toiseen, luovuttamaan kotinsa, palaamaan ja luovuttamaan taas. Heiltä vaadittiin sopeutumista muuttuviin tilanteisiin. Tämä haastoi eheän minuuden kannalta tärkeän jatkuvuuden ja toimijuuden tunteen. Lapset saattoivat kuitenkin selvitä tästä haasteesta hyvin, jos vanhempi kykeni olemaan läsnä ja rauhoittava. Jos vanhemmat kykenivät kantamaan murheensa itse eivätkä siirtäneet niitä lapsilleen, lapset saattoivat sodasta huolimatta elää lapsuuttaan ilman aikuisuuden taakkoja.
Sota kuitenkin kosketti monia lapsia myös psyykkisesti. He joutuivat kohtamaan menetyksiä, kuten perheenjäsenen, kodin tai molempien menetyksen, kuolemaa ja eroa vanhemmista. Monet lapset kärsivät eroahdistuksesta ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Vanhemmat eivät kuitenkaan tunnistaneet sodan tuomaa ahdistusta ja pelkoa, sillä lapset käsittelivät noita tunteita eri tavoin kuin aikuiset. Aikuisten huoli selviämisestä jatkui vielä 1940–luvulla sodan päätyttyä pula-ajan vuoksi. Sotavuosina vanhempien voimat menivät sodasta ja sen seurauksista selviytymiseen ja sodan jälkeen Suomen jälleenrakentamiseen. Sodan vaikutukset näkyivät 1950-luvulle asti, jolloin sotakorvaukset saatiin maksettua ja elintarvikkeiden sääntely lakkasi. Sodasta ei sodan jälkeen puhuttu, varsinkaan lasten kanssa. Ajateltiin, että vaikeista asioista oli parempi vaieta eivätkä lapset kuitenkaan ymmärtäisi tapahtunutta. Lapset kuitenkin kärsivät, monesti enemmän kuin vanhemmat. Sota ja sen jälkeinen pula-aika jätti jälkensä tuon ajan lapsiin ja se näkyy edelleen suomalaisessa sielunmaisemassa.
Ylisukupolvinen trauma ja taakkasiirtymä
Sodan aikaiset kokemukset vaikuttavat siis edelleen sielunmaisemassamme. Puhutaan taakkasiirtymästä, joka tarkoittaa vaiennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtoa sukupolvelta toiselle. Ne eivät häviä itsekseen, vaan siirtyvät sukupolvelta toiselle uudestaan traumatisoiden. Taakkasiirtymät ovat siis ylisukupolvisia. Traumaattinen kokemus tarkoittaa äkillistä kokemusta, jossa yksilön psyykkinen ja ruumiillinen sietokyky ylittyvät, eikä hän saa siihen välitöntä terapeuttista kannattelua, suojelua eikä tukea. Taakkasiirtymä käsitteen avulla Siltalan sanoin ”pyrimme ymmärtämään sukupolvelta toiselle etenevän kärsimyksen sisältöä, kun ihmisen kasvuun, kehitykseen, keskinäiseen vuorovaikutukseen, ylipäätänsä ihmisenä olemiseen kuuluva perustava haaste tulee sivuutetuksi eikä kohdatuksi”. Ulkoinen todellisuus, kuten sodat, vaikuttavat ihmisten todellisuuteen sukupolvesta toiseen. On myös olemassa erilaisia yhteisiä ja kulttuurisia kieltoja, jotka estävät menneisyyden, siinä tapahtuneiden vaikeiden tapahtumien ja kohtaloiden muistamista.
Puhutaankin kollektiivisesta muistamisesta ja sen kielloista jotka voivat kahlehtia sekä yksilöiden että perheiden muistamista. Kollektiivisen muistamisen kiellot näkyvät erityisesti Suomen sotien muistamisessa ja työstämisessä. Talvi – ja jatkosota elää edelleen vanhemmissa ja heidän lapsissaan sekä lapsenlapsissaan niin yksilöllisenä kuin kollektiivisena siirtotaakkana. Sota-ajan lasten siirtotaakat muodostuvat muun muassa isien vuosia kestäneestä poissaolosta ja heidän kotiinpaluustaan sodan kauhut kokeneina ja eri tavoin fyysisesti vammautuneina. Sodan kokemuksia työstetään yhteiskunnasamme edelleen ja ne näkyvät erityisesti masennuksena. Useimmille ainoa keino siirtyä eteenpäin on puhumattomuus ja raskaitten kokemusten poispyyhkiminen.
Helakallio-Ranta tutki ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyössään ylisukupolvisia traumoja. Hän haastatteli tutkimustaan varten neljää eri kolmen sukupolven ketjua ylisukupolvisten traumojen löytämiseksi. Hän toteaa tutkimuksessaan, että sodassa traumatisoituminen nähtiin sodan jälkeisinä vuosina yksilön ongelmana, heikkoutena ja pelkuruutena. Kotirintamalla olleiden naisten ei ollut mahdollista näyttää heikkouttaan, koska heidän oli oltava kiitollisia miehilleen, jotka olivat sotineet Suomen puolesta. Käynnissä oli myös maan jälleenrakennus johon tarvittiin voimia. Eteenpäin oli mentävä eikä heikkoudelle ollut tilaa. Tästä syystä moni nainen sairastui vahvuuteen sodan aikana. Traumatisoituneet isät ja vahvuuteen sairastuneet naiset vaikuttivat kotien ilmapiiriin ja lapsiin.
Sodan traumoja kantaneiden miesten saattoi olla vaikea siirtyä isän rooliin ja moni nainen taas pysyi avioliitossaan velvollisuudesta. Tämä näkyi etäisenä vanhemmuutena. Varsinkin tyttäret oppivat olemaan tässä ilmapiirissä kilttejä ja huomaamattomia, jotta eivät rasittaisi vanhempiaan omilla tarpeillaan ja huolillaan. Isien raskas alkoholin käyttö vaikutti myös perheeseen. Lapset kokivat isän juomisen hävettävänä ja isän mielialat säätelivät perheen elämää. Taakkaa lisäsi asioista vaikeneminen ja eteenpäin menemisen pakko.
Helakallio-Ranta jatkaa ja toteaa, että toisen sukupolven haastateltavat kokivat vanhempiensa jättäneen heidät yksin ja pitivät tätä syynä sen hetkisiin ongelmiinsa. He kokivat ahdistusta vaikeiden asioiden ohittamisesta, isien alkoholin käytöstä sekä vanhempien väkivaltaisuudesta. Vanhempien sylin ikävä oli kova. Kolmannen polven edustajat taas kärsivät puhumattomuuden kulttuurista ja kokivat ajelehtivansa elämässä. Eri sukupolvien avunhakemista selvittäessään Helakallio–Ranta huomasi, että ensimmäisen polven haastateltavat eivät puhuneet vaikeuksistaan edes lähimmille sukulaisilleen eikä avunpyytäminen tullut kysymykseen, koska ongelmia hävettiin. Toisen polven haastateltavat eivät myöskään hakeneet apua. He olivat sisäistäneet kasvatuksen kautta, että elämän kuului olla vaikeaa ja eteenpäin piti mennä. Kolmannen polven edustajista jotkut olivat hakeneet apua, mutta avun saaminen oli epäonnistunut epämääräisten oireiden sanoittamisen vaikeuden vuoksi. Helakallio–Rannan tutkimustuloksena onkin, että sotatraumat näyttäisivät siirtyvän seuraaville sukupolville ja siksi ne on otettava vakavasti ja osattava tunnistaa ja hoitaa kun kohdataan ongelmien keskellä kamppailevia ihmisiä.
Taakkasiirtymien purkaminen
Taakkasiirtymä on välttelyä, toteaa Siltala. Sampakoski törmäsi tähän välttelyyn haastatellessaan sodan aikana eläneitä lapsia tutkielmassaan evakkokarjalaisista toisen maailmansodan jälkeen. Haastateltavat eivät halunneet puhua peloistaan tai keskeytyneestä lapsuudestaan. He myös kaunistelivat asioita kertoessaan kokemuksistaan. Vielä aikuisenakin puhuminen tuntui olevan kiellettyä. Sodan aikana opittiin vaikenemaan. Tähän on monia syitä. Sotapropagandassa painotettiin, että vakoojat saattoivat tarttua kaikkeen kuulemaansa ja sodan jälkeen yhteiskunnan jälleenrakentamisessa keskityttiin tekoihin, ei puheisiin. Poliittinen ilmapiiri ei myöskään tukenut avointa keskustelua sodan ajan tapahtumista. Lisäksi sotaa oli vaikea pukea sanoiksi, siitä oli helpompi vaieta. Varsinkin naiset ja lapset vaikenivat, koska heillä ei ollut käytössään veljespiirien kaltaisia ryhmittymiä eikä heidän kokemuksiaan koettu niin merkittävinä kuin sodassa taistelleiden miesten.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Sota-ajan lapset ovat ikääntyneet, heidän vanhempansa ovat kuolleet tai ikääntyneitä ja omat lapset kasvaneet aikuisiksi. Muistoille ja kokemuksille on eri tavalla tilaa. Muistelun kautta muodostetaan yhteistä kollektiivista kertomusta. Omiin kokemuksiin saadaan etäisyyttä sanoittamalla niitä ja niistä nousevia tunteita. On muodostunut muistelijoiden yhteisöjä, joissa jaetaan kokemuksia ja suhteutetaan ne suuremman kertomuksen osiksi. Tämä tapahtuu muistelemalla, kirjoittamalla sekä viettämällä yhteisiä juhlapäiviä ja rituaaleja. Tämä on ”myöhästynyttä terapiaa”. Muistoja ja kokemuksiaan voi purkaa eri tavoin mm. psykoterapian avulla. Terapiassa syntyvässä transferenssissa syntyy eheyttävä muutos, sovinnon sekä anteeksiannon – ja saamisen tila, joka syntyy transferenssin vallan muretessa. Tämä mahdollistaa merkityksen antamisen omille kokemuksille samoin kuin toisten kokemuksille, erityisesti taakkasiirtymän sisällöille, jolloin sen valta voi murentua.
Myös erilaiset ryhmät mahdollistavat kokemusten jakamisen. Siltalan mukaan ryhmätilanteissa on kuitenkin huomioitava, että ”taakkasiirtymä syntyy, vahvistuu ja jatkuu sellaisessa vuorovaikutuksessa, jossa pidetään kiinni yksipuolisesta totuudesta, jossa jäsenet pitävät tietoa ja ymmärrystä etuoikeudella hallussaan ja tietävät valmiit vastaukset”. Siksi tarvitaan reflektiivisyyttä, psyykkistä uudelleen järjestäytymistä joka mahdollistaa muutoksen. Reflektiivisyyttä synnyttää erilaisten äänten kuuluminen ja yhdessä syntyvä ajattelu. Taakkasiirtymät eivät avaudu selittämisellä. Selittäminen päinvastoin tukee niiden lujittumista. Sen sijaan dialoginen vastavuoroisuus murtaa niiden voimia. Sota-ajan lasten keskuudessa onkin muodostunut erilaisia muistelijoiden yhteisöjä joissa omia kokemuksiaan voi jakaa muiden kanssa. Ne eivät kuitenkaan ole samalla tavalla yhteiskunnallisesti tunnustettuja kuin sotaveteraanien tai lottien kokemukset. Jos ei kuulu mihinkään järjestöön, jää oma ääni herkästi kuulumattomiin. Omaa ääntään vailla ovat ne, jotka joutuivat kohtaamaan suoraan vihollisen, kuten partisaanien uhrit ja viholliskoneiden tulittamisen kohteeksi joutuneet lapset. Sota-ajan kokemusten käsittelyssä lasten muistot ovat olleet alisteisia vanhempien muistoille, koska niitä ei ole nähty yhtä merkityksellisinä. Lasten omien muistojen näkeminen yhteisen historian osana olisi kuitenkin eheyttävää.
Sodan vaikutus kiintymyssuhteisiin
Lapsen perusturvallisuuden ja kiintymyksen tunteet pohjautuvat läheisiin ihmissuhteisiin. Huolenpidon tapa vaikuttaa lapsen hoitajaan kohdistuviin odotuksiin. Siitä riippuu muun muassa lapsen halu läheisyyteen ja suhtautuminen pettymyksiin. Kiintymyssuhdemalli vaikuttaa siihen, miten lapsi havainnoi ja tutkii ympäristöään. Sillä on myös merkitystä siihen, miten lapsi käsittelee stressaavia tunteita sekä ajatuksia. Kiintymyssuhdemalli ohjaa lasta uusissa tilanteissa sekä haasteissa ja ne ovat suhteellisen pysyviä. Turvallisesti kiinnittynyt lapsi kestää helpommin stressaavia tilanteita kuin muulla tavoin kiinnittyneet. Kuitenkin turvallinenkin kiintymyssuhde voi muuttua turvattomaksi traumaattisten ja stressaavien tilanteiden, kuten läheisen kuoleman tai hylkäämisen vuoksi. Mallit aktivoituvat uudestaan stressaavissa ja traumaattisissa tilanteissa.
Kiintymyssuhteet on totuttu jakamaan neljään luokkaan: turvallisiin, vältteleviin, ristiriitaisiin ja jäsentymättömiin. Turvallisesti kiinnittyneet lapset ovat saaneet riittävästi hoivaa, jolloin lapsi voi tuoda vuorovaikutussuhteeseen kaikki tunteensa. Välttelevästi kiinnittyneet lapset oppivat, että hoitajaan ei voi vedota tunteitaan ilmaisemalla, koska hoitaja ei kestä lapsen tunteita, vaan etääntyy lapsesta. Lapsi oppii suhtautumaan läheisyyteen pidättyväisesti ja välttelemään sitä. Ristiriitaisesti kiinnittyneen hoitaja on epäjohdonmukainen ja arvaamaton. Hänen läsnäoloonsa ei voi luottaa, joten lapsi joutuu keksimään erilaisia tapoja kiinnittääkseen hoitajan huomion. Ristiriitaisesti kiinnittyneen on vaikea tulkita toisen tunnetiloja ja hän turvautuu herkästi kielteisiin toimintatapoihin. Jäsentymättömästi kiinnittynyt lapsi on vaarallisen hoitajan armoilla, jolloin kiintymyssuhteesta tulee eriytymätön. Lapsi joutuu välillä pelkäämään hoitajaansa eikä voi luottaa siihen, että saa hoivaa. Jäsentymätön kiintymyssuhde on kaikista turvattomin kiintymyssuhde.
Turvallisen kiintymyssuhteen perusta on vanhemman kyvyssä ja herkkyydessä vastaanottaa lapsen viestejä. Jos vanhempi osaa tulkita lapsen kokemusta oikein, ja jos hän osaa vastata lapsen tarpeisiin silloin kun lapsi kokee olonsa uhatuksi, vahvistaa hän lapsen turvallisuuden tunnetta. Kokemus muodostuu lapselle stressaavaksi silloin kun lapsen voimavarat tilanteessa ylittyvät. Lapsen on tällöin ponnisteltava yhdessä lähiympäristönsä kanssa säilyttääkseen mielensä tasapainon. Vaikka pitkään jatkunut stressi haittaa lapsen kehitystä, antaa se silti lapselle enemmän selviytymismahdollisuuksia kuin traumaattiseen tilanteeseen joutuminen.
Trauma syntyy siitä, kun lapsi joutuu vaaratilanteeseen, joka synnyttää äärimmäistä avuttomuutta ja pelkoa vahingoittumisesta. Tällaisesta kokemuksesta selviytyminen vaatii äärimmäisiä psyykkisten selviytymiskeinojen käyttöä. Lapsi voi kieltää tunteensa tai kokea todellisuuden vääristyneenä. Lapset selviävät näistä kokemuksista yksilöllisesti. Selviytymiseen vaikuttavat lapsen suhde vanhempiin, selviytymiskeinojen monimuotoisuus sekä kognitiivisen havaitsemisen joustavuus. Traumasta selviytymisessä vertaistuki sekä aikuisten apu ovat ensisijaisen tärkeitä. Se miten lapsi ottaa avun vastaan riippuu hänen kiinnittymismallistaan. Turvallisesti kiinnittyneet lapset ottavat avun luontevimmin vastaan kun taas välttelevästi kiinnittynyt ei osaa ottaa sitä vastaan. Ristiriitaisesti kiinnittyneet puolestaan pettyvät usein avun laatuun.
Turvallisesti kiinnittyneillä lapsilla on laajin valikoima selviytymismalleja. He hakevat lohtua ja turvaa muista ihmisistä ja luovat tapahtuneelle uusia merkityksiä. Välttelevästi kiinnittyneillä lapsilla selviytymiskeinot ovat ongelmakeskeisiä. He vähättelevät tai kieltävät kokemustensa merkityksen. Hylkäämiskokemusten vuoksi heillä on vaikeuksia selvitä ihmisiin liittyvistä ja tunnepitoisista traumoista. Välttelevästi kiinnittyneet lapset eivät luota aikuisten kykyyn antaa turvaa. He luottavat ennemmin omiin voimiinsa ja yliarvioivat ne samalla kun suhtautuvat vähätellen todelliseen uhkaan.
Sodan aikana lapsilta odotettiin itsenäistä pärjäämistä. Vanhemmat olivat sodan tuomien huolien ja töiden raskauttamia eivätkä välittäneet tai ehtineet selittää lapsille mitä heidän ympärillään tapahtuu. He eivät osanneet tukea lapsiaan sodan kaltaisessa poikkeustilanteessa. Tämä johti välttelevien kiintymyssuhteiden syntymiseen. Lapset oppivat vähättelemään omia tunteitaan ja avun tarvettaan. He oppivat pärjäämään yksin. Sodan ajoilta kummunnut itsenäisyyden vaatimus näkyy vielä tänä päivänäkin varhaisen itsenäistymisen odotuksena.
Sampakoski toteaa tutkielmassaan, että vanhemmat eivät kertoneet lapsilleen sodasta tai sodan uhasta välinpitämättömyyttään tai kiireisyydestään johtuen. Hänen mielestään vanhemmat eivät tiedostaneet vähättelevänsä lapsiaan. Heillä ei tuolloin ollut tietoa lapsen psyykkisestä kehityksestä eikä heillä ollut ymmärrystä pelkojen poistamisesta rauhallisella keskustelulla ja asioita selittämällä. Lapsille sanottiin vain, että nämä ovat aikuisten asioita eikä niistä pidä kysellä. Maatalouteen keskittyvässä Suomessa lapsilta odotettiin varhaista emotionaalista itsenäistymistä. Kasvatus nähtiin osana arkipäivän toimintoja, ei erillisenä asiana, kuten tänä päivänä. Kouluissa, jotka heijastivat yhteiskunnan ihanteita, lapsilta odotettiin nöyryyttä, kuuliaisuutta ja vaatimattomuutta. Sota-ajan kasvattajat olivat usein ankaria, koska heidät oli kasvatettu ankarasti. Kylmästä tunneilmastosta tuli hyve, jossa riippuvuus muista nähtiin heikkouden merkkinä. Sota-aikana tämä vahvistui. Lapset oppivat tunteiden piilottamiseen ja aikaiseen vastuunottoon. Lapset olivat mahdollisimman huomaamattomia, huolehtivat sisaruksistaan ja joutuivat vanhempiensa ymmärtäjiksi. Tästä syystä lapsilla saattoi aikuisena olla vaikeuksia solmia läheisiä ihmissuhteita.
Sodan vaikutukset psyykeen ja yhteiskuntaan
Sota-aika merkitsi monelle lapselle sekasortoa, jossa jatkuvat muutokset olivat arkipäivää. Aikuisten käytös saattoi näyttäytyä järjettömänä. Kaikki vanhemmat eivät myöskään pystyneet peittämään lapsilta omia pelkojaan, vaan siirsivät ne lapsille, jotka ahdistuivat vanhempien peloista ja paniikista. Lapsilla oli myös omia pelkoja: kuoleman pelkoa, huolta vanhemmista ja sisaruksista. Lapsen omat tarpeet joutuivat herkästi sivuutetuiksi. Sota näyttäytyi osalle lapsista muutoksen, epävarmuuden ja epätietoisuuden tilana, jossa oli varauduttava yllätyksiin. Osa lapsista joutui vaihtamaan usein asuinpaikkaa, lapsella saattoi olla useita huoltajia ja hän saattoi myös kokea läheisten menetyksiä. Sota-aikana elettiin eräänlaisessa välitilassa, jossa poikkeusolosuhteesta oli tullut vallitseva järjestys. Lasten voimavarana oli kuitenkin mielikuvitus. Vetäytymällä mielikuvitusmaailmaan lapsi siirtyi siirtymätilaan, jossa hän saattoi käyttää apuna siirtymäobjekteja, kuten nallea, nukkea tai riepua. Siirtymäobjekti korvasi hoitajan läsnäolon ja toi turvaa tämän poissa ollessa. Myös leikkiminen toimi todellisuuden pakokeinona. Toiset lapset tosin menettivät sodassa kyvyn leikkiä, koska tunnetaakkojen ja työnteon vuoksi heillä ei ollut mahdollisuutta astua mielikuvituksen maailmaan.
Sota vaikutti myös perheisiin. Aiemmin tuli ilmi, että joidenkin miesten oli vaikea omaksua isän roolia rintamalta paluun jälkeen. Isät saattoivat tuntua vierailta oltuaan pitkään poissa perheen elämästä. Vanhemmat saattoivat etääntyä lapsistaan, jotka oli lähetetty pois sodan jaloista. Perheiden yhteen palaaminen ei aina ollut helppoa. Avioerojen määrä viisinkertaistui sotia edeltäneestä ajasta päihteiden käytön ja uskottomuuden vuoksi. Etääntyminen ei ollut vain perheiden sisäinen asia, vaan se koski myös kokonaisia sukuja eri paikkakunnille muuton vuoksi.
Sota jätti jälkensä myös lasten psyykeen. Sodan aikana lapset joutuivat pelkäämään paitsi omasta myös vanhempiensa puolesta. Sodasta vaikeneminen lisäsi lasten epätietoisuutta ja huolta. Koska asioista ei puhuttu tunnemuistot vaikuttavat vielä vuosikymmenien päähän erilaisin henkisin ja fyysisin oirein. Samanaikaisesti tunnemuistot siirtyivät pahan olon tunteena eteenpäin sukupolvien ketjussa lapsille ja lastenlapsille.
Sota haastaa ihmisen kyvyn surra ja sopeutua. Jokainen reagoi sotaan tai muuhun traumaattiseen tilanteeseen yksilöllisesti. Sama tilanne voi olla yhdelle traumaattinen, mutta toiselle ei lainkaan. Toiset eivät oireile juurikaan ja pystyvät säilyttämään toimintakykynsä vaikeissakin tilanteissa. Sodan aikana osa vanhemmista pystyi olemaan läsnä lapsen elämässä niin fyysisesti kuin tunnetasolla. Lapsi sai olla lapsi sodasta huolimatta, eikä hän joutunut vanhempiensa tunnetaakkojen kantajaksi. Moni sota-ajan lapsi saikin elää ainakin osittain normaalin lapsuuden, jolloin he kykenivät muodostamaan onnellisia muistikuvia lapsuudestaan. Tällöin pelot eivät hallinneet lapsen elämää eivätkä kulkeutuneet mukana aikuisuuteen. Erityisesti maaseudulla lapset eivät kokeneet sotaa välttämättä traumaattiseksi. Elämä saatettiin kokea jännittäväksi. Maaseudulla jokaisella oli omat tehtävänsä, esimerkiksi osallistuminen yhteiskunnan kannalta tarpeellisiin toimintoihin, ja tämä koettiin palkitsevana. Sota-ajan lapsuus on ollut monelle myös voimavara. He kokevat lapsuuden kokemusten tehneen heistä vahvemman ja sisukkaamman. Lapsuus poikkeuksellisissa oloissa on lisännyt sopeutumiskykyä ja joustavuutta. Myös kärsivällisyys on kasvanut samoin kuin kyky sietää elämän armottomuutta. Sota-ajan lapset osaavat myös asettaa vastoinkäymiset oikeisiin mittasuhteisiin. Heistä on tullut kilttejä, nöyriä ja sisukkaita kansalaisia, jotka ovat työteliäisyydellään olleet rakentamassa hyvinvointivaltiota. Tästä ikäpolvesta puhutaan kannattelijasukupolvena. He toimivat sillanrakentajina, sillä he ovat toimineet rauhanomaisemman yhteiskunnan puolesta sovittelemalla eri osapuolten näkemyksiä keskenään. Omat kokemukset ovat lisänneet kykyä samaistua toisten kärsimykseen ja huomata ympärillä oleva epäoikeudenmukaisuus.
Sota-ajan lasten kokemukset ja sota-aika itsessään heijastuvat myös nykyiseen yhteiskuntaan. Sotakokemuksia seurannut ”hiljaisuuden salaliitto” sitoi kansalaisten henkisiä voimavaroja sotatraumaan. Koska tunteita ei saanut ilmaista, niitä opittiin peittelemään niin että seurauksena oli tunteiden tunnistamattomuutta. Tästä seurasi uupumusta ja häpeää. Isien emotionaalinen etäisyys näkyy vielä jossakin määrin, vaikka mielestäni nuorempi polvi on rikkonut etäisyyttä varsin paljon. Perhe nähtiin ennen sotia paikkana, jossa kasvatettiin lapsia yhteiskunnan palvelukseen. Sotien jälkeen perheen merkitys muuttui. Perheestä tuli suojapaikka ja kiinnekohta maailman pahuutta vastaan. Sodan aikana yhteiskunta oli jatkuvassa muutoksessa ja ihmisten oli opittava sietämään epävarmuutta. Samaa epävarmuuden sietokykyä vaaditaan tänäkin päivänä työelämässä, joka rakentuu monen kohdalla erilaisista pätkätöistä. Sodassa naisten työnteko lisääntyi ja tänä päivänä naisten työnteko on yhteiskunnassamme itsestään selvä asia. Perheen ja työelämän yhteensovittamisen haasteet ovat tuttuja jo sota-ajan naisille ja miehille. Sodassa vanhemmat saattoivat olla poissa lapsen elämästä niin emotionaalisesti kuin konkreettisesti. Lapsen yksinäisyyden kokemukset tunnistetaan myös tämän ajan yhteiskunnassamme. Sota ajan niukkuus ja sitä seurannut pula-aika sai vanhemmat rakastamaan lastaan ruualla. Lapset oppivat lohduttautumaan herkuilla ja saman ilmiön voi tunnista nykyäänkin. Osalla koulunkäynti loppui sotaan. Moni kokee kouluja käymättömyydestä surua ja siksi omille lapsille on haluttu parempaa. Sota-ajan lapset kannustivat lapsiaan kouluttautumaan, hankkimaan sitä kautta paremman elämän ja saavuttamaan sen, mitä itse olivat jääneet paitsi.
Keskusteluryhmä sota-ajan lapsille
Ennen kuin aloin suunnitella varsinaista keskusteluryhmää päädyin siihen, että ryhmässä olisi hyvä olla kaksi vetäjää. Ajattelin, että varsinkin miesvetäjä voisi houkutella ryhmään myös miehiä. Lisäksi olisi hyvä saada toinen näkökulma ryhmän suunnitteluun ja siellä käsiteltäviin asioihin. Mahdollisissa sairastumisissa ryhmää ei myöskään tarvitsisi perua, koska toinen voisi vetää ryhmää toisen estyessä. Toiseksi vetäjäksi kysyin seurakuntapastori Aki Lasosta, joka suostui pyyntöön.
Etsiessäni tieto sota-ajan lapsille suunnatuista ryhmistä törmäsin Kirkkohallituksen Kätketyt kivut hankkeeseen. Hankkeessa oli mukana Nuorisotutkimusseura, Vanhustyönkeskusliitto, Suomen Mielenterveysseura, Mielenterveyden keskusliitto sekä Suomen Lottaperinneliitto. Hankkeeseen kuuluu materiaalipaketti, jonka tulostin sakasti.evl.fi sivuilta syksyllä 2018. Ikävä kyllä en ottanut talteen verkkosivun osoitetta ja sakastin uudistuessa en löytänyt sivustoa. Viittaan tuohon materiaalipakettiin Kätketyt kivut materiaalipakettina. Materiaalipakettiin kuuluu artikkeleja mm. muistamisesta ja muistelusta sekä talvi – ja jatkosodan vaikutuksista lapsiin ja nuoriin. Lisäksi paketti tarjoaa materiaalin sota-ajan muisteluryhmän ohjaamiseen. Materiaalipaketin tarkoituksena oli kannustaa muisteluryhmien perustamisessa, jotta sota-ajan kokeneet voisivat jakaa yhteisiä, monesti vaiettuja kokemuksia turvallisesti. Käytimme Kätketyt kivut materiaalipakettia keskusteluryhmän suunnittelun pohjana sekä kirjallisuuden hankinnan lähteenä.
Laadimme ilmoituksen keskusteluryhmästä ja jaoimme sitä kirkkoihin, sotaorpojen yhdistykselle ja sotalapsi yhdistykselle. Lisäksi ilmoitimme ryhmästä paikallisessa lehdessä. Aki Lasonen otti ilmoittautumiset pääasiassa vastaan, koska jäin kesälomalle. Päädyimme pitämään ryhmän pienenä 5–8- jäsentä käsittävänä. Ilmoittautumisia tuli kymmenkunta. Ryhmän aloittaessa useampi ilmoittautuja oli perunut osallistumisensa ja osallistujia oli tässä vaiheessa kuusi. Yksi jäsen joutui vielä perumaan osallistumisensa ja toinen jäsen jätti ryhmän kesken muutaman kerran jälkeen. Lopulta ryhmässä oli neljä jäsentä, jotka olivat paikalla sen mukaan miten pystyivät. Emme keskeyttäneet ryhmää väkimäärän vähetessä, vaan jatkoimme pienemmällä jäsenmäärällä. Jälkikäteen päätös osoittautui hyväksi, sillä ryhmäytyminen onnistui hyvin ja jokaisella oli tilaa jakaa omia muistojaan. Päädyimme kuitenkin siihen, että emme järjestä toista ryhmää, koska siihen ei välttämättä löytyisi osallistujia.
Ryhmä kokoontui yhteensä kahdeksan kertaa. Kokoonnuimme joka viikko lukuun ottamatta viimeistä kertaa, joka oli kahden viikon kuluttua edellisestä tapaamisesta. Kahden viikon tauko johtui yleisestä loma-ajasta. Ryhmä kokoontui 1,5 tuntia kerrallaan. Ryhmän jäsenistä vanhin oli syntynyt vuonna 1933, nuorin vuonna 1940. Ryhmäläisten lapsuuspaikkakunnat sijaitsivat Etelä-Suomessa sekä menetetyssä Karjalassa, kaupungeissa ja maaseudulla.
Suunnittelimme jokaiselle ryhmäkerralle omat teemat, joita muokkasimme ryhmän tapaamiskertojen edetessä. Lopulliset teemat eri kerroille olivat: tutustuminen, sodan syttyminen ja talvisota, evakot ja välirauha, pulaa kaikesta, lapsuus sodassa, sodan jälkeen sekä merkitys ja voimavarat. Jokaisella kerralla virittäydyttiin kunkin teeman tunnelmaan kuvakorttien, ääninäytteiden, lyhyiden alustusten ja ryhmäläisten mukanaan tuomien muistojen avulla. Ryhmän edetessä jäsenet saattoivat myös pyytää tietoa jostakin aiheesta. Alustuksena oli esimerkiksi faktoja 1930–luvun alusta, kotirintaman arjesta ja sotavangeista. Kasasin tietoiskut eri lähteistä, kuten Yleisradion arkistojen sivuilta ja sotaa käsittelevistä pro gradu –tutkielmista. Aki Lasonen huolehti ääninäytteistä ja ryhmäläiset muistoesineistä. Näitä olivat paperikengät, sodan aikainen keittokirja ja runovihko, lehtijutut sekä valokuvat ja rintamalta kirjoitetut kirjeet. Alkuvirittelyn jälkeen keskustelu oli vapaata.
Keskustelun aikana kirjasin itselleni muistiin muutamalla sanalla keskustelussa käsiteltyjä teemoja. Tätä työtä varten ryhmittelin ja tiivistin teemat kahdeksaan eri luokkaan, jotka nimesin seuraavasti: 1. Pommituksia pakoon ja muita pelkoja, 2. Siirtokarjalaisten pysyvä evakko, 3. Sotavangit maatilojen aputyövoimana, 4. Puutetta ja korvikkeita, 5. Koulu, työ ja leikki – sota-ajan lasten arjen kulmakivet, 6. Välähdyksiä sodan keskeltä, 7. Turva Jumalassa – uskonnollisuus sota-aikana sekä 8. Sodan jättämät jäljet. Teemat on tiivistetty useammasta ryhmäkokoontumisesta, sillä monesta aiheesta puhuttiin useammalla tapaamiskerralla. Ainoastaan Välähdyksiä sodan keskeltä luokassa esiteltävät asiat ovat yhden kerran esille tulleita. Eri teema kokonaisuudet pohjautuvat puhtaasti ryhmässä esille tuotuihin asioihin eikä niissä ole omaa pohdintaani. Teema kokonaisuudet on tiivistetty useammasta kertomuksesta eivätkä ne sellaisenaan kuvaa kenenkään yksittäistä kokemusta, vaan niissä tulee esille ryhmän kokemus. Esittelen teemat seuraavissa alaluvuissa.
Pommituksia pakoon ja muita pelkoja
Pommituksista ja muista pelottavista kokemuksista keskusteltiin useampana kertana. Pommitukset ja niiden uhka hallitsivat elämää. Pimennysverhot laitettiin ikkunoihin iltaisin ja kengät aseteltiin oikein päin eteiseen, jotta päästäisiin mahdollisimman nopeasti pommisuojaan. Yöllisistä
pommituksista ilmoittivat 12–14 -vuotiaat lapset, jotka tähystivät katoilla taivasta pommitusten varalta. Pommisuojissa oli pimeää, niin pimeää, että ”silmät meinasivat pullahtaa kuopistaan, kun yritti nähdä eteensä”, totesi eräs ryhmäläisistä. Pommisuojassa haisi pahalle ja siellä oli oltava aamusta iltaan. Aina lähellä ei ollut pommisuojia, varsinkaan maaseudulla. Silloin pommikoneita paettiin aittoihin tai metsiin. Piilossa oltiin useita tunteja. Eräälle ryhmäläiselle on jäänyt mieleen ”pommikonehillo”, jota he söivät aina piilossa ollessaan. Hälytykset saattoivat keskeyttää elokuvien katsomisen teattereissa. Pommisuojaan siirryttäessä saattoi saada nuhteet, sillä vartijat pysäyttivät tiellä kulkijat, koska hälytyksen aikana oli ulkonaliikkumiskielto. Hälytyksen mentyä ohi palattiin teatteriin ja jatkettiin siitä mihin oli jääty.
Perheet liikkuivat Suomen sisällä pommitusten mukaan, mutta evakkoon lähdettiin vasta kun oli pakko. Matkaan lähdettiin hevosella tai junalla, joka oli täynnä naisia. Pelottavat härkävaunut tulivat tutuksi monelle. Härkävaunuissa oli olkia lattioilla ja pimeää, koska ikkunoita ei ollut. Moni ryhmäläinen oli todistanut myös kotinsa viereisten talojen pommituksia. Myös desantit herättivät pelkoa lasten mielissä. Desantit herättivät pelkoa myös naisissa, jotka menivät saunaan pareittain. Yhden parin saunoessa toinen pari piti vahtia ulkona. Lasten peloista kertoo sekin, että lapset opettelivat itse ampumaan, Vanhemmat yrittivät suojella lapsiaan pitämällä näitä pimennossa ympärillä tapahtuvista asioista. Lapset kuitenkin kuuntelivat aikuisten puheita ja käsittivät monesti asiat väärin tai vakavammiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Kysymys äitien pelosta askarrutti ryhmäläisiä, sillä äidit eivät näyttäneet pelkoaan, vaan vaikuttivat pelottomilta. Ympärillä käytävä sota täytti siinä määrin lasten ajatukset, että vasta aikuisena huomattiin sodan koskeneen muitakin maita kuin vain Suomea.
Siirtokarjalaisten pysyvä evakko
Ryhmässä oli sekä siirtokarjalaisia että nykyisen Suomen puolella aina asuneita. Ryhmässä siirtokarjalaisista käytettiin nimitystä evakot. Siksi käytän samaa nimitystä myös tässä tiivistelmässäni. Evakoista puhuttiin useampaan kertaan eri tapaamisten aikana ja puhujina olivat kaikki ryhmäläiset. Ryhmässä muisteltiin, kuinka evakot tulivat kyliin ja kaupunkeihin karja mukanaan. Vastaanotto ei aina ollut hyvä ja yhteenottoja syntyi. Eräs ryhmäläisistä muisteli, kuinka evakot pitivät karjaa suojissa ja hakivat niille välillä viljaa luvatta. Ihmisillä oli aivan eri lähtökohdat mikä aiheutti riitoja aikuisten välillä. Tarvittiin paljon vuoropuhelua, jotta sopu säilyisi. Kouluissa välit evakkolapsiin olivat kuitenkin hyvät.
Sodan päättymistä muisteltiin myös evakoiden näkökulmasta. Eräs ryhmän jäsen kertoo olleensa tuvassa muiden kanssa kuuntelemassa radiosta uutisia, joissa kerrottiin rauhan tulosta. Ihmiset riemuitsivat, mutta riemu loppui nopeasti, kun tuvassa kuultiin rauhan ehdot. Evakoille sodan päättyminen merkitsi kodin menetystä. Kotiin ei voinut enää palata. Evakot kokivat sodan aikana ja sen päätyttyä useita menetyksiä: kodin, läheisten, elannon ja eläinten menetyksiä. He eivät kuitenkaan puhuneet menetyksistään, koska piti aloittaa uudestaan alusta ja suunnata ajatukset siihen. Menneitä ei voinut jäädä miettimään. Kunnat ja seurakunnat antoivat evakoille maata ja he saivat myös rahaa ja obligaatioita, jotka saattoi muuttaa rahaksi. Kun talot rakentuivat, monet vanhemmat ihmiset olivat kadottaneet obligaatiot, sillä he eivät olleet ymmärtäneet, että obligaatiot merkitsivät rahaa. Sodan jälkeen kauempaa karjalasta tulleita kohdeltiin ryssinä, koska he puhuivat eritavalla ja olivat ortodokseja. Heillä oli muista poikkeava kulttuuri, jota ei ymmärretty. Moni evakko muuttikin murrettaan sodan jälkeen sopeutuakseen paremmin muiden joukkoon. Sodan jälkeen rakennettiin paljon ja töitä riitti kaikille mikä auttoi myös sopeutumisessa.
Sotavangit maatilojen aputyövoimana
Sotavangeista keskusteltiin myös useamman kerran, usein kuitenkin varsin lyhyesti, koska kaikilla ei ollut kokemusta heistä. Kylissä lapset tottuivat sotavankeihin ja inkeriläisiin pakolaisiin. Ihmisillä oli pelkoa venäläisiä kohtaan, mutta hyvät kokemukset sotavangeista vaikuttivat siihen, että heidät hyväksyttiin. Sotavangit tekivät maatiloilla töitä ja paikkasivat näin työntekijä pulaa. Heidät jaettiin kyliin töihin ja talot huolehtivat heidän ruokkimisestaan, joka oli tarkoin määrätty. Koska taloissa opittiin tuntemaan sotavangit ja usein ystävystiin heidän kanssaan jollain tavoin, heille salakuljetettiin pullaa tai muuta syötävää. Vaikka sotavankeja kohdeltiin hyvin, levottomuutta oli kuitenkin ilmassa. Ryhmässä todettiin, että sotavangeista ei puhuta, heidän ympärillään leijuu vaikenemisen kulttuuri.
Inkeriläiset lapset ovat jääneet erityisesti erään ryhmäläisen mieleen. Hän muistelee kuinka lapset olivat saapuessaan aliravittuja ja nälkää nähneitä. Kun pakolaisten palautukset alkoivat, inkeriläiset lähtivät itku silmässä. Kun tänä päivänä uutisissa puhutaan pakolaisten palautuksista tuo se mieleen inkeriläiset pakolaiset ja sen kuinka kamalalta heidän lähtönsä tuntui. Pakolaisten palauttaminen sodan aikana ja nykyään on hänestä ihmisyyden riistoa.
Puutetta ja korvikkeita
Sota vaikutti eri tavoilla kaupungeissa ja maaseudulla. Maalla ei kärsitty samassa määrin ruuan puutteesta kuin kaupungeissa, koska maatiloilla viljeltiin, kasvatettiin juureksia ja pidettiin karjaa. Vaikka teuraskarjaa piti luovuttaa pois, kekseliäisyydellä selvisi monesta pulasta. ”Maalaisserkut” olivatkin tärkeitä kaupunkilaisille, sillä he ottivat lapsia luokseen kaupungeista ja laittoivat näiden mukana ruokapaketteja, joissa oli voita, lanttupiirakkaa ja lihaa. Välillä paketeista saattoi löytyä myös kudotut villasukat.
Amerikan paketit olivat jääneet ryhmäläisten mieleen. Erityisesti ilahdutti tuoksuva saippua, koska pula-aikana saippuaa valmistettiin luista keittämällä. Etenkin sodan jälkeen ylimääräinen ruoka-apu oli tarpeen, koska kaikesta oli pulaa. Sodan aikana kyläillessä ruokakupongit otettiin aina mukaan. Kupongeilla käytiin myös vaihtokauppaa, jossa esimerkiksi lihaa vaihdettiin sokeriin ja ruokaa vaatteisiin.
Joulua odotettiin miettimällä joululahjatoiveita, vaikka tiedettiin, että toiveet olivat sellaisia, ettei niitä voinut toteuttaa. Yleisin joululahja olikin omena. Isommat sisarukset tekivät myös nukkeja pienemmille lahjaksi. Yksi ryhmäläinen toteaakin, että kaikilla oli puutetta kaupungeissa, ja tilanne kestettiin sillä, että ”puhuttiin palturia joulusta” eli haaveiltiin paremmasta ajasta. Moni muistaa myös romanit, jotka kiersivät talosta taloon pyytäen ruokaa tai majapaikkaa.
Sodan aikainen puute pakotti kekseliäisyyteen. Nahkapulan aikana kengät käytettiin loppuun ja nahan sijasta niitä valmistettiin paperista ja puusta. Jotkut muistavat myös tuohivirsut. Makean himoon syötiin sokeroitua porkkanaraastetta ja ruusunmarjakiisseliä. Sokerista ja kanamusta tehty vaahto korvasi kermavaahdon. Myös punainen ja keltainen jaffa on jäänyt ryhmäläisten mieleen. Karkki, jos sellaisen sai, korvasi sokerin kahvin kanssa. Karkeista mieleen ovat jääneet erityisesti nekkutikkarit. Sodan jälkeen jouluomenan korvasi appelsiini. Myös muita eksoottisia hedelmiä saapui kauppoihin, kuten banaani, joka syötiin aluksi kuorineen, kun ei tiedetty miten se pitäisi syödä.
Erilaisia korvikkeita käytettiin runsaasti. Siemenperunaa paahdettiin, valkoapiloista tehtiin teetä ja vehnäryynejä paahdettiin kahviksi. Ruuaksi syötiin yleensä uuniruokia, kuten peruna-, ohra-, tai silakkalaatikoita, puuroja, vellejä ja keittoja. Särkiä ja lahnaa kuivattiin naruissa, jotka olivat kiinnitetty kattoon. Maaseudulla oli lihaa saatavilla, ja siellä syötiin karjalanpaistia ja uunissa haudutettuja liharuokia. Kaupungeissa, joissa lihaa ei ollut samalla tavalla tarjolla, valmistettiin jänispaistia ja sikaa. Koska eläimet olivat arvossaan sodan aikana, niistä hyödynnettiin kaikki osat. Sisäelimiä, kuten maksaa ja munuaisia syötiin paljon enemmän kuin nykyään ja veriruokia oli aina teurastuspäivänä. Kuten edellä mainittiin, luista tehtiin saippuaa.
Ryhmässä keskusteltiin siitä, miten vanhemmat osoittivat rakkautta lapsiaan kohtaan ruuan avulla. Kun pula-aika loppui ”ruokaa tuputettiin ja lautaset mätettiin täyteen ruokaa” niin että seurauksena oli huono olo, toteaa eräs ryhmäläisistä. Lapsuuden aikana koettu niukkuus ja puute näkyvät tänä
päivänä siten, että ruokaa ei heitetä pois eikä kauppaan mennä ennen kuin jääkaappi on tyhjä. Varastot kulutetaan tyhjiksi. Ruuan kanssa ollaan tarkkana ja kuivatarvikevarastoon kootaan tavaraa pahan päivän varalle. Ennen ruoka-annokset olivat pieniä ja ruokaa syötiin muutaman kerran päivässä. Nykyisin kaupoissa on kaikkea ja ruuan poisheittäminen tuntuu pahalta.
Koulu, työ ja leikki – sota-ajan lasten arjen kulmakivet
Lasten arki rakentui kolmen tekijän ympärille: koulun, työn ja leikin. Koulua käytiin aina kun se oli mahdollista. Maalla koulun käyntiin vaikutti sadonkorjuuaika, jolloin lapsilla oli koulusta sadonkorjuulomaa, koska kaikkia käsiä tarvittiin pelloilla. Koulua käytiin sodan vuoksi eri paikoissa evakkoon lähdön vuoksi. Koulurakennuksia myös luovutettiin sotilaiden käyttöön. Jos koulua joutui vaihtamaan usein, ei ystävyyssuhteita ehtinyt muodostua. Lapset saattoivatkin kokea yksinäisyyttä, jos ystäviä ei ollut ja vanhemmat olivat omissa töissään ja askareissaan. Lapset tuntuivat olevan aikuisten tiellä kaikkialla. Koulussa kuri oli kovaa, karttakepillä lyötiin sormille milloin mistäkin syystä. Kuri oli yhtä kovaa kaikille, lapset olivat siinä suhteessa samanarvoisia. Koulussa syötiin makaroni- tai ohravelliä, mutta välirauhan aikana kun oli pulaa kaikesta, vietiin omat eväät: maitopullo ja leipää, joka oli yleensä kovaa, vartaassa kuivatettua leipää. Varsinkin maalla koulumatkat olivat pitkiä ja raskaita. Talvella kouluun mentiin metsätaipaleita pitkin hiihtäen. Talvisista koulumatkoista mieleen on jäänyt kylmyys ja jäässä olevat tumput. Paksuja sukkahousuja ei ollut ja raajat olivat kohmeessa. Olo oli epämiellyttävä.
Koulun jälkeen autettiin kotitöissä, joita oli paljon. Työntekoon ei pakotettu sillä siihen oli totuttu pienestä pitäen. Kotitöihin kuului tiskaaminen, likavesien ulosvieminen, sioille veden vieminen, pärekaton kostuttaminen, perunan istutus, juurikkaiden istutus ja harvennus, tähkien keruu, lehmien kaitseminen, marjojen kerääminen ja tappien laittaminen seipäisiin. Pienempiä sisaruksia hoidettiin ja kaupungeissa äidin ollessa töissä pienempää sisarusta vietiin syöttöaikana äidin työpaikalle syömään. Myös sisarten lapsia hoidettiin. Iltaisin tehtiin käsitöitä. Sodan aikana kaupungeissa kerättiin romua. Myös lapset osallistuivat romun keräämiseen. Niitä tonkiessa saattoi saada haavan, josta sairastui.
Kaikilla ryhmäläisillä oli koulun ja työn lisäksi aikaa myös leikkeihin. Sodan aikana leikittiin ja unelmoitiin paljon. Saman alueen lapset leikkivät keskenään. Maaseudulla leikittiin aikuisten työn lomassa, kuten puimurin katveessa. Kotileikit olivat tavallisia. Talvella lumihankeen tehtiin talon pohjapiirros huoneineen. Pohjapiirros saattoi hyvällä onnella kestää monta viikkoa. Kaatopaikoilta haalittiin rikkinäisiä astioita kotileikkejä varten. Nuket ja itse tehdyt paperinuket olivat osa leikkejä. Ruotsissa olleilla lapsilla oli hienoja nukkeja, joita kaikki saivat kokeilla. He erosivat muista myös siinä, että he osasivat keskustella. Ruotsalaisten ja suomalaisten erilainen keskustelukulttuuri näkyi myös leikeissä. Leikit olivat monesti liikunnallisia ulkoleikkejä. Juostiin, oltiin piiloa, hypättiin ruutua ja kiipeiltiin puissa ja hypittiin kivien päältä toiselle. Talvella viiletettiin potkukelkoilla peltoa pitkin ja tehtiin lumesta ukkoja, lyhtyjä ja linnoja. Erityisen tärkeänä koettiin Markus sedän radio-ohjelma. Markus setää kuunneltiin yhdessä naapuruston lasten kanssa. Nuoret kävivät vapaa-aikana elokuvissa ja tansseissa sekä päiväkävelyillä toisia nuoria tapaamassa.
Vanhemmat eivät tienneet lasten leikeistä. Heillä oli omat työnsä ja lapsia huudettiin sisään ikkunoista, joten lapset saivat leikeissään olla varsin vapaasti. Välillä lähdettiin kaverin mukana pois pihapiiristä eikä muistettu kertoa äidille. Kotona odotti huolestunut äiti ja selkäsauna. Lasten ruumiillinen kuritus oli tuohon aikaan tavallista eikä kenellekään ollut jäänyt piiskaamisesta traumoja. Toiset ryhmän jäsenet leikkivät myös sotaleikkejä, toiset taas eivät sotaa leikkineet, koska ympärillä oleva tilanne teki niistä liian realistisia. Sotaa leikkivät tytötkään eivät aina osallistuneet poikien sotaleikkeihin. Sotaa leikittiin kepit olkapäillä marssien ja kepit kädessä juosten. Pojat myös varastivat jostakin ammuksia. Yleisesti ottaen lasten ja nuorten keskuudessa vallitsi iloinen mieli ja hyvä yhteishenki.
Turva Jumalassa – uskonnollisuus sota-aikana
Usko Jumalaa oli suurimmalle osalle ryhmäläisistä tärkeää. Uskoon kasvettiin kotona ja se oli osa elämää. Uskoa oli sekä rintamalla että kotirintamalla. Omaa uskoa siirrettiin myös jälkipolville. Usko näkyi sodan aikana arjen ja pyhän erottamisena sekä kirkkokäynneillä. Sunnuntai oli varattu rauhoittumiselle. Sunnuntaisin leikkien piti olla hiljaisia, meluta ei saanut. Kirkkoon lähdettiin jos vain suinkin päästiin. Jos ei päästy, kotona kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Jumalanpalveluksen aikana piti olla paikallaan, kädet ristissä eikä saanut touhuta. Eri perheissä kirkossa käytiin eri tiheydellä. Toisissa perheissä kirkossa käytiin joka pyhä, toisissa käytiin ainoastaan jouluisin. Jouluna kirkot olivatkin aivan täynnä. Sota-aikana uskonnollisuus ja hengellinen etsintä olivat pinnalla, koska ihmisillä oli hätä selviytymisestä. Eräs ryhmäläisistä kertoi, kuinka hänen vanhempansa olivat avoimia ja kiinnostuneita eri uskontoja kohtaan, ja heillä kävi jehovantodistajia vieraana.
Uskonnollisuus, kuten virsien veisaaminen ja pyhäkoulu, toivat turvaa ja voimaa lasten arkeen. Sodan myös ajateltiin olleen Jumalan tahto, koska kaikki oli Jumalan käsissä. Sota saattoi vaikuttaa uskoon myös päinvastoin. Sodan päätyttyä kävi selväksi, että siirtokarjalaiset eivät päässeet enää kotiin Karjalaan. Kodin menetys vaikutti omaan uskoon. Eräs ryhmäläisistä kertoi vanhojen ihmisten rukoilleen miksi Jumala on tehnyt niin, miksi koti on menetetty. Sodan kokemukset ja menetykset olivat merkkinä siitä, että Jumalaa ei ole olemassakaan.
Välähdyksiä sodan keskeltä
Olen kerännyt tämän teeman alle yksittäisiä teemoja joista keskusteltiin lyhyesti jollakin ryhmäkerralla. Ne eivät myöskään sellaisenaan istu muihin teemakokonaisuuksiin. Halusin kuitenkin ottaa ne esille tässä työssä.
Sotavuosina elämä oli yhteisöllistä. Maataloissa oli paljon väkeä, kun oman perheen ja suvun lisäksi taloissa liikkui lottia, sotavankeja ja inkeriläisiä. Toisista pidettiin eri tavalla huolta kuin nykyisin. Isommat sisarukset säästivät omista ruoka – annoksistaan osan pienemmille, jotta he saisivat vatsansa täyteen. Naapurit huolehtivat toinen toisistaan ja heiltä sai tarvittaessa apua ja tukea. Naapuriapu olikin sodan ajan sosiaalihuoltoa. Kaupungeissa kyläiltiin paljon. Mukaan saatettiin ottaa gramofoni ja levyjä joiden tahdissa tanssittiin. Lauantaisin ja sunnuntaisin leivottiin. Puu-uunin lämmittäminen vaati ison työn ja siksi viikonloppuisin sen lämpöä hyödynnettiin pullan ja leivän sekä uunissa kypsyvien ruokien valmistamiseen.
Sekä maalla että kaupungeissa täit olivat yleinen riesa. Kaupungeissa, joissa ei ollut omia saunoja, järjestettiin erillisiä täisaunoja. Saunaan tultaessa vaatteet otettiin vastaan, mutta ryhmässä ei ollut tietoa siitä siirrettiinkö vaatteet kuumaan vai jäivätkö ne vain odottamaan kylpijöitä. Täisaunaan meni monta perhettä kerrallaan, lakanat erottivat perheet toisistaan. Lakanoiden välissä päihin hierottiin ”täystuhoa”, myös kasvimyrkkynä käytettyä DDT:tä.
Sodan aikana miehet käyttivät paljon alkoholia, maaseudulla ”kotipolttoista”. Myös isien alkoholinkäyttö lisääntyi sodan aikana. Äidit eivät katselleet muutosta hyvällä, vaan käskivät valita viinan tai perheen välillä jolloin isät valitsivat perheen. Uskonto auttoi raittiina pysymisessä. Ryhmässä keskusteltiin, kuinka sodan aikana varsinkin kaupungeissa erottiin paljon. Alkoholin käytön lisäksi syynä arveltiin olevan ahtaat asuin olot ja pikaisesti solmitut avioliitot. Pariskunnat menivät nopeasti naimisiin eivätkä ehtineet tutustua kunnolla toisiinsa. Tämä aiheutti vaikeuksia kun miehen sodasta paluun jälkeen olisi pitänyt aloittaa yhteinen arkielämä. Myös sivusuhteet ja rakastumiset aiheuttivat eroja. Kaupungeissa liikkuvat saksalaiset kiinnostivat nuoria naisia. Suhteita syntyi, välillä myös lapsia, joiden syntymistä myöhemmin hävettiin. Maaseudulla avioliitot pysyivät paremmin kasassa, koska pienissä kylissä kaikki tunsivat toisensa, pariskunnat monesti lapsesta tai nuoresta asti.
Sodan jättämät jäljet
Lapsuus sodan keskellä jätti jälkensä ryhmäläisiin. Nuo jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä. Sota vuodet koettiin järkyttävinä eivätkä ne ole väistyneet taka-alalle, vaan niitä mietittiin edelleen. Sotaa käsitteleviä elokuvia on vaikea katsoa, samoin uutisia, joissa kerrotaan sodan jaloissa olevista lapsista. Sodan vaikutuksia pohdittiin omassa elämässä, mutta myös omien äitien jaksaminen sodan aikana mietitytti. Äidit olivat raskaassa paikassa, koska heidän vastuulleen jäi koti lapsineen ja eläimineen. Omien vanhempien kokemusten todettiin olevan rankempia kuin heidän lasten, sillä he olivat kokeneet myös sisällissodan (ryhmäläisten käyttämä termi). Sota jätti jälkensä erityisesti isiin, jotka toiset kokivat pelottavina. Toisilla isillä alkoholinkäyttö lisääntyi sodan jälkeen, mutta äidit saivat napakkuudellaan isät ruotuun. Myös usko Jumalaan auttoi tässä. Vanhemmat saattoivat jäädä etäisiksi, koska hoitajia oli paljon. Tämä on vaikuttanut myös omaan äitiyteen siten, että suhde omiin lapsiin ei ole ollut niin läheinen kuin olisi toivonut. Omien lasten suhteen toivottiin, että lapset selviäisivät ja etsisivät kukin oman polkunsa. Apua ei tyrkytetä vaan vaikutetaan enemmänkin taustalla.
Sodan uhka leijuu ilmassa vieläkin. Ryhmäläiset eivät pelänneet niinkään omasta vaan läheistensä puolesta. Kuolema sinällään ei pelottanut, vaan sen nähtiin kuuluvan luonnollisena osana elämään. Sodan mukanaan tuomia suruja ei oltu surtu ja keskusteluryhmä saikin toiset prosessoimaan omia kokemuksiaan ja niiden vaikutuksia itseen. Sodan jälkeen monella oli halu kouluttautua. Vaikeuksia tuli, jos rahat eivät riittäneet. Vanhemmilta rahaa tai muutakaan apua ei pyydetty, koska haluttiin selviytyä omillaan ja kaikilla oli tiukkaa. Sodan vaikutukset näkyvät epäitsekkyytenä. Koska äitien taakkaa ei haluttu lisätä, luovuttiin ennemmin omista tarpeista. Apua ei ollut tarjolla ennen sotaa, avustustoiminta tuli vasta sodan aikana. Apua ei pyydetä vieläkään vaan ajatellaan, että itse on selvittävä. Sodan seuraukset näkyivätkin ryhmässä vahvimmin periksiantamattomuutena ja selviytymisen pakkona. Ryhmäläiset käyttivät sanontoja, kuten ”kärsi, kärsi kirkkaimman kruunun saat” ja ”selvitään vaikka aidan nokassa”, kuvatessaan sodan heihin jättämää asennetta. Sodan aikana kasvaneet ovat oppineet sinnittelemään. Periksi ei anneta, sillä sota-ajoista on selvitty, selvitään kaikesta, kun on pakko. Sodan aika näkyy ryhmäläisissä myös siinä, että he eivät hätkähdä vähästä. Asioihin suhtaudutaan niin kuin ne tulevat. Sairauksia tai muita vastoinkäymisiä on oppinut käsittelemään elämän kuuluvina asioina. Koska ennenkin on pärjätty, pärjätään nytkin, kuten eräs ryhmäläinen totesi. On pärjättävä myös heidän takiaan, jotka eivät pärjänneet. Sodan aikana opittiin sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja huomioimaan toiset ihmiset.
Sodan nähtiin vaikuttaneen moneen sukupolveen. Ryhmässä pohdittiin, onko nykyajan ylisuojelevuus sodan peruja. Niukkuuden keskellä kasvaneet ryhmäläiset kiinnittivät huomiota myös siihen, että vaikka tänä päivänä ihmisillä on rahaa entistä enemmän, ei silti tulla toimeen. He itse olivat tottuneet siihen, että omillaan on jokaisen tultava toimeen. Samaa he odottavat myös nykyajan nuorilta.
Johtopäätökset
Nostan seuraavaksi esille muutamia teemoja, jotka tulevat ilmi sekä kirjallisuudessa että ryhmäläisten kokemuksissa. Näin ryhmän kokemukset liittyvät osaksi suurempaa sukupolvikokemusta. Ryhmän yksittäisistä äänistä tulee osa sota-ajan lasten suurempaa ääntä. En viittaa tässä luvussa mihinkään yksittäiseen kirjoittajaan, vaan käytän termiä kirjallisuus kaikesta aiemmin viittaamastani kirjallisuudesta.
Kirjallisuudessa esiin tuotu sota-ajan kaaootisuus ja poikkeuksellisuus tulevat selvästi ilmi ryhmäläisten kertomuksista. Lapsille Suomi oli koko maailma ja vasta aikuisena ymmärrettiin, että osa muutakin maailmaa soti keskenään. Sotaan liittyi monenlaisia pelottavia asioita, kuten pommitukset ja pommisuojien sekä härkävaunujen pimeys. Kuten kirjallisuudessakin ryhmäläiset jäivät kokemuksineen yksin, koska vanhemmat vaikenivat eikä kokemuksista puhuttu. Vaikenemisellaan vanhemmat halusivat suojella lapsiaan sodan todellisuudelta. Lapset kuitenkin kuuntelivat aikuisten puheita ja tekivät niistä omia johtopäätöksiään, usein vääriä ja pelottavampia kuin todellisuudessa oli tilanne. Lapset joutuivat sopeutumaan yksinäisyyteen kun vanhemmilla ei ollut aikaa lapsille.
Sota-aika vaikuttaa ryhmäläisissä vieläkin sodan pelkona. Pelkoa koetaan ennen kaikkea läheisten puolesta. Sodasta kertovia uutisia tai elokuvia on vaikea katsoa, varsinkin jos niissä on lapsia. Myös pakolaisten saapuminen Suomeen sekä heidän karkotuksensa herättävät omat lapsuusajan muistot. Sota-aika on usein vieläkin mielessä ja siihen liittyvät surut surematta. Sodan päätyttyä lapsuus- ja nuoruus kokemukset jäivät taka-alalle ja keskityttiin sodan jälkeiseen elämään. Tämä on kirjallisuuden mukaan tyypillistä sota-ajan lapsille. Kokemuksista ei ole puhuttu, niistä ei ole saanut puhua, eikä niistä ole kiinnostuttu. Kirjallisuudessa puhuttiin taakkasiirtymistä, jossa vaietut asiat ja tunnistamattomat tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle. Vaietut asiat eivät koske vain yksittäisiä perheitä, vaan koko yhteiskuntaa. Emme keskustelleet ryhmässä siitä, miten heidän perheissään puhutaan asioista. Sen sijaan etäinen suhde omiin vanhempiin sekä omillaan selviytymisen pakko ovat siirtyneet eteenpäin niin että suhteet omiin lapsiin ovat jääneet etäisiksi eikä apua tyrkytetä, vaan odotetaan, että lapset selviävät omillaan. Sota-ajan lapset ovat vasta viime aikoina ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan kun omat vanhemmat ovat jo vanhoja tai kuolleet ja lapset aikuisia. Muisteluryhmä on yksi merkki muistelemisesta, omien kokemusten ääneen sanoittamisesta ja jakamisesta. Tämä ”myöhästynyt terapia” auttaa taakkasiirtymien purkamisessa ja tuo esille naisten ja lasten vaiettua ääntä, kuten kirjallisuudessa todetaan.
Kirjallisuudessa mainittu lasten kuolleisuus ja sairastaminen eivät tulleet ryhmässä esille lainkaan. Sen sijaan kirjallisuudessa esiin tuotu niukkuus ja puute tulivat esille useamman kerran. Ryhmässä mainittiin myös nälkä, mutta suurimmaksi osaksi keskityttiin siihen mitä oli saatavilla. Ruuan laitossa tarvittiin kekseliäisyyttä, ja eläinten ruhoista hyödynnettiin kaikki mahdollinen. Maalla olevien sukulaisten paketeista oli kaupungeissa suuri apu, samoin niin sanotuista Amerikan paketeista. Sota-ajan niukkuus on jättänyt jälkensä ryhmäläisiin: ruokaa ei heitetä pois ja varastot syödään ensin tyhjiksi. Kuivatarvikevarastoa pidetään kaiken varalta. Nykyinen tarjonta ja ihmisten tuhlaavaisuus ihmetyttävät pula-ajalla eläneitä ryhmäläisiä.
Sota-ajan lapset ovat kasvaneet työntekoon. Ryhmässä työntekeminen oli itsestään selvää. Lapset auttoivat siinä missä pystyivät. Sodan aikana työvoimaa oli vähän, joten lasten apu oli tarpeen. Ryhmässä enemmän kuin työtä kuvattiin sota-ajan leikkejä. Lapset leikkivät ulkoleikkejä naapuruston lasten kanssa. Sotaa käsiteltiin sotaleikeissä, joita kaikki eivät kuitenkaan halunneet leikkiä, koska leikki oli liian realistista. Kirjallisuudessa todetaan, että mielikuvitus oli lasten pelastus sodan raskauden keskellä. Mielikuvituksen avulla lapset saattoivat paeta sotaa ja uppoutua maailmaan, jossa sota ei ollut läsnä. Leikin puute kertoo traumatisoitumisesta, sillä syvästi traumatisoituneet lapset eivät kykene vetäytymään mielikuvitusmaailmaan leikin kautta.
Ryhmässä tuli ilmi, että lapset vaistosivat äitien väsymyksen ja huolet, eivätkä halunneet kuormittaa heitä lisää omilla huolillaan. Niinpä lapset oppivat selviytymään omin avuin. Vahva pärjäämisen- ja selviämisenpakko tulevat esille ryhmässä. Kirjallisuudessa puhutaan siitä, kuinka sota-aika kasvatti kiintymyssuhteiltaan välttelevästi kiinnittyneen sukupolven, joiden on vaikea pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Ryhmässä tämä on selkeästi tunnistettavissa. Sota-ajan lapset ovat itsenäistyneet varhain ja tottuneet selviytymään yksin.
Siirtokarjalaisten eli evakkojen kohtalo puhutti ryhmässä, sillä kuuntelemalla evakoiden kokemuksia monelle kirkastui, miten monien menetysten kanssa he kamppailivat ja miten huonoa kohtelua he saivat osakseen. Kirjallisuudessa mainitaan miten evakkojen kokemat jatkuvat muutokset haastoivat lapsen kehityksen, kun jatkuvuuden ja toimijuuden tunne oli uhattuna. Tässä tilanteessa lasta suojasi läsnä oleva vanhemmuus ja vanhempien kyky käsitellä omia murheitaan. Äitien jaksaminen herätti keskustelua ryhmässä. Kukaan äideistä ei siirtänyt pelkojaan lapsiinsa, vaan he vaikuttivat lasten silmissä pelottomilta.
Sota asetti haasteensa lasten kehitykselle. Ryhmässä pohdittiin pärjäämisen ja itsekseen toimeen tulemisen pakkoa sekä avunpyytämisen vaikeutta. Lapsuuden kokemusten nähtiin kuitenkin lisänneen myötätuntoa ja sopeutuvaisuutta. Elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee, ja uskotaan siihen, että vaikeuksista selvitään aina tavalla tai toisella. Kirjallisuudessa todetaankin, että sota-ajan lapsuus on ollut monelle myös voimavara. Poikkeukselliset olosuhteet tekevät ihmisestä parhaimmillaan vahvemman ja sisukkaamman. Se kasvattaa myös kärsivällisyyttä ja sopeutumiskykyä. Tämä tuli esille myös ryhmäläisten kokemuksissa.
Pohdinta
Päätin tehdä lopputyöni sota-ajan lasten muisteluryhmässä esiin nousevista teemoista. Yhtenä syynä oli se, että Suomessa sota-aikana olleiden lasten kokemuksia ei ole tuotu esille yhtä laajasti kuin vaikkapa sotaorpojen kokemuksia. Koska heidän kokemuksensa ovat jääneet jossain määrin yksityisiksi, he eivät ole voineet liittyä kokemustensa kanssa suuremman sukupolvikokemuksen osaksi. Ajattelen, että sota-ajan lasten kokemusten esille tuominen julkisesti on tärkeää, koska se edesauttaa vaietuista asioista puhumista. Se myös normalisoi sodan jälkeensä jättämiä ajatuksia ja tunteita. Oman kokemuksen liittäminen toisten kokemuksiin vahvistaa sota-ajan lasten ikäpolven kokemusta, sen merkityksellisyyttä, ja luo heille yhteisen äänen. Yhteinen ääni on aina voimakkaampi kuin yksi ääni. Ryhmässä tuotiin esille tämän kaltaisten ryhmien tärkeys. Yhteinen jakaminen koettiin tärkeänä. Moni harmitteli, että tällaista ryhmää ei ole järjestetty jo aikaisemmin. Itselleni kirjallisuuteen perehtyminen ja ryhmäläisten kokemusten kuunteleminen avasi ikkunan sota-ajan kotirintamalle, jonka kokemukset ovat olleet alisteisia rintamakokemuksille. Kotirintama oli naisten ja lasten sodan näyttämö. Puhuessaan kokemuksistaan sota-ajan lapset tuovat esille naisten ja lasten ponnistelut sodan aikana, ja tekevät näin näkyväksi hiljaista naisten ja lasten historiaa.
Toisena syynä tämän lopputyön tekemiseen oli työssäni kohtaamien ihmisten kokemusten parempi ymmärtäminen. Varsin pian huomasin olevani kiinnostunut myös lapsuuskokemusten yhteiskunnallisesta merkityksestä, siitä miten kokemukset vaikuttavat edelleen yhteiskunnassa, myös taakkasiirtymien kautta. Lopputyötä kirjoittaessani huomaan miettiväni yhä enemmän sodan vaikutuksia omassa suvussani. Pappani oli sotien veteraani, ukkini ja mummoni taas elivät nuoruuttaan sodan aikana. Mummoni menetti veljiään sodassa. Sodan seurauksena vahvistunut vaikenemisen kulttuuri näkyy vahvasti omassa suvussani, samoin kuin moni muu tässä työssä esiin tuotu asia. Mietin myös millaisia taakkoja itse siirrän sotien ajoilta omille lapsilleni. Lopputyön tekeminen on ollut myös henkilökohtainen prosessi.
Löysin aiheen tähän työhön palvelukodista, joka kuuluu työkenttääni. Hoitajat ehdottivat tämän kaltaisen ryhmän perustamista, jotta ihmisillä olisi tilaisuus käydä sodan aikaisia tapahtua läpi ennen kuin he sairastuvat esimerkiksi muistisairauteen. Lukiessani kirjallisuutta ja kuunnellessani ryhmäläisiä törmäsin sukupolveen, joiden kiintymyssuhteet ovat muodostuneet vältteleviksi. Tämä sukupolvi on tottunut pärjäämän yksin. He ovat kilttejä ja tunnollisia eivätkä halua olla vaivaksi kenellekään. Avun pyytäminen on hankalaa, koska on totuttu pärjäämään yksin. Mietin sitä, miten tämä sukupolvi osaa pyytää ja ottaa apua vastaan sairastuessaan. Mietin myös, miten itsenäisyyteen ja omillaan pärjäämiseen tottunut sukupolvi sopeutuu esimerkiksi palvelukodeissa autettaviksi. Mietin myös, miten itse osaan olla apuna itsenäisyyden säilyttämisen ja avuntarpeen välisen ristiriidan ratkaisemisessa.
Kirjallisuus ja lähteet
Helakallio–Ranta, Päivi
2017 Sodan pitkät jäljet. Ylisukupolviset sotatraumat. Laurea ammattikorkea koulu Hyvinkää. Terveyden edistämisen ohjelma. Kriisi – ja erityistilanteiden johtaminen. YAMK. Opinnäytetyö. Viitattu 11.6.2019. Helakallio Ranta_opinnaytetyo_5_6 1 pdf
Hiltunen, Mari–Kaarina
2018 Ahdistuksesta sovintoon. Sielunhoidon aikakauskirja marraskuu 12. Viitattu 12.7.2019. http://sielunhoidonaikakauskirja.fi/ahdistuksesta-sovintoon/sadassa-vuodessa-sovintoon/
Kantanen, Marja
Kätketyt Kivut. Kätketyt kivut materiaalipaketti. Tulostettu 28.8.2018.
Näre, Sari & Kirves, Jenni
Lapsuus sodan keskellä. Teoksessa: Sodan kasvattamat. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves ja Juha Siltala. Werner Söderström. Helsinki, s. 12 – 31.
Oksanen, Atte
2010 Evakkolasten kadotettu koti. Teoksessa: Sodan kasvattamat. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves ja Juha Siltala. Werner Söderström osakeyhtiö. Helsinki, s. 62 – 89.
Punamäki, Raija-Leena
2001 Kiintymyssuhteen ja traumaattisen kokemuksen yhteys. 174 – 197. Teoksessa : Varhaiset Ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Toim. Sinkkonen Jari ja Kalland Mirja 2001. WSOY Helsinki, s.174-197.
Sampakoski, Tiina.
Evakkokarjalaisena Suomessa. Elämänkerrallinen tutkimus evakkokarjalaisista toisen maailmansodan jälkeen. Tampereen yliopiston kasvatustieteen laitos. Pro Gradu –tutkielma. Viitattu11.7.2019. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/80395/gradu03393.pdf?sequence=1
Siltala, Pirkko
2016 Taakkasiirtymä. Trauman siirto yli sukupolvien. Therapeia-säätiö. Helsinki.
Viitattu 10.7.2019 Svinhufvud. Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. 1921-2010. http://itsenaisyys100.fi/suomalaisten-elintaso-koheni-itsenaisyyden-kahdella-ensimmaisella-vuosikymmenella/
Viitattu 23.7.2019 https://fi.wikipedia.org/wiki/Obligaatio.
Viitattu 23.8.2019 https://fi.wikipedia.org/wiki/Desantit_Suomessa