Henna-Mari Kettusaari, erityisnuorisotyönohjaaja, perhe- ja paripsykoterapeutti koulutettava
Poika mustissa
Vastaanotolle tuli 2000-luvun puolessa välissä mustaan bändipaitaan pukeutunut pitkätukkainen poika. Hiukset roikkuivat mustana kasvojen edessä, kun hän istahti vieressäni olevaan tuoliin. Hän oli selkeästi ahdistuneen oloinen ja katse vaelsi lattiaa pitkin. Oli kuin pilvi olisi vallannut huoneen, niin paljon oli tummanpuhuvaa tuskaa läsnä. Hetken tunnusteltuani kävi ilmi, että tuo nuori poika tunsi olevansa tyttö, eikä hän löytänyt mitään keinoa ilmaista itseään sellaisena. Hänelle oli helpompaa olla hevari, koska silloin kukaan ei ainakaan ihmettelisi miksi kundilla on pitkät hiukset. Hän vietti paljon aikaa yksin kuunnellen musiikkia, eikä kukaan tiennyt hänen sisällään vellovista tunteista. Hän kertoi myös, että oli seissyt alasti peilin edessä huoneessaan lukuisia kertoja ja samalla miettinyt miten elämä olisi toisenlaista, jos hän saisi olla tytön vartalossa. Itseinho, vierauden tunne omassa kehossa eli kehodysforia, olivat päällimmäisenä hänen mielessään. Se puistatti häntä. Nuori oli 14 -15 vuotias, koulu oli loppumaisillaan ja rippikoulukin oli käyty. Hänen omien sanojensa mukaan se oli onneksi ohi. Jokainen tilanne, missä sukupuoli oli määrittelevä tekijä, oli hänelle tuskaa.
Aloimme puhua vaihtoehdoista. Mietin mikä olisi lempeä tapa osoittaa hänelle, että jossain sateenkaaren takana odottaa valoisampi tulevaisuus. Puhuimme sukupuolen korjauksesta, mutta se ei tuntunut hänestä oikealta vaihtoehdolta. Hän ei ollut valmis siihen ikänsä puolesta, eivätkä leikkaukset muutenkaan tuntuneet olevan ratkaisu ongelmaan. Kerroin, että sukupuoltaan voi ilmentää monin eri tavoin. On mahdollista määritellä itsensä genderblenderiksi, jolloin molempia sukupuolia voi ilmentää itsessään ilman ristiriitaa. Nykyään transgenderistä puhutaan Suomessa muunsukupuolisuutena. Se jättää ihmiselle tilaa olla valmiiden sukupuolimääritelmien ulkopuolella silloin, jos kokee ne itselleen liian ahtaiksi. Hänen ilmeensä kirkastui huomattavasti tuon keskustelumme aikana ja sovimme, että hän miettii itseään, elämäänsä ja identiteettiään ihan rauhassa. Nyt se oli vielä mahdollista, koska koulu oli päättymässä ja uusi vaihe seuraavissa opinnoissa alkamassa. Muutaman kuukauden päästä tapasimme jälleen. Edessäni seisoi säihkyvä glamour rockkari, rintamuksessa blingblingiä, silmissä mustaa ja huulissa punaa. Hiukset olivat saaneet tuuheutta ja uutta sävyä ja hän oli onnellisen näköinen. Hän sai olla juuri sellainen kuin halusi – määrittelemätön, omanlaisissa vaatteissa, meikeissä, pitkässä mustassa tukassa. Poika tai tyttö tai jotain siltä väliltä. Hän oli saanut ystäviä opintojen myötä ja tunsi vihdoin kuuluvansa porukkaan.
Vankilassa
Nuori mies puhui ryhmässä ihaillen isästään. Teemana oli kertoa jostakin hahmosta, joka oli ollut itselle merkityksellinen, jollain tasolla positiivinen auktoriteetti ja jolta oppimaansa halusi itse jatkaa tuleville sukupolville. Isä oli rikollinen, joka pakeni viranomaisia ulkomaille. Hänellä oli kansainvälinen etsintäkuulutus ja rahaa yli omien tarpeiden. Nuori mies kertoi tarinaa valonpilke silmäkulmissa ja ylpeyttä äänessään: ”Isä soitteli mulle. Isä piti yhteyttä vaan muhun, vaikka olikin muitakin sisaruksia.” Mieleeni juolahti, että isä kaipasi työlleen jakajaa tai jatkajaa, mutta keräsin itseni ja sain sanottua: “Niin, sun isä välitti susta ja halusi pitää yhteyttä suhun, vaikka oli poissa.” Nuori vanki hengähti ja sai sanottua katseen kirkastuessa:” Niin!” Sitten hän veti kasvoilleen takaisin tutun ja turvallisen, hieman epävarmanoloisen naamion. Muut vangit ympärillä olivat hiljaa. He olivat olleet läsnä edellisenä iltana, kun yksi osaston vangeista oli antanut puhujalle sellissä selkään. Silmä oli punaisen kirjava. Pikkuhiljaa mustumassa. Välillä myötätunto on veitsen terällä kulkemista.
Varhaisilla kiintymyssuhteilla on suuri merkitys ihan kaikkeen. Onko ihminen turvallisesti kiinnittynyt, vai välttelevästi tai ristiriitaisesti kiinnittynyt? Elääkö hän hyvää elämää aitona itsenä vai suojautumisstrategioiden kautta vailla yhteyttä todelliseen sisimpäänsä? Haluaako ihminen pitää yllä lapsuuden lapsellisia ja epätodellisia sankaritarinoita, vai kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi? Kiintymyssuhteet vaikuttavat ihmisen valintoihin eri elämänvaiheissa. Myöhemmällä iällä tosin usein tarjoutuu mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin, jotka pakottavat meitä etsimään toisenlaisia vaihtoehtoja opittuihin malleihin ja uskomuksiin. Se on osa ihmisen kasvutarinaa ja siinä on armo läsnä. Ystävä- tai parisuhteen kiintymyssuhteet voivat toimia eheyttävänä ja voimaannuttavana lapsuuden turvattomiin kokemuksiin nähden.
Sateenkaariparien leirillä
Minulle tuli puhelu. ”Olemme naispari”, hän sai henkäistyä. He olivat olleet yhdessä kolme vuosikymmentä. Elämä alkoi kuitenkin käydä sietämättömän raskaaksi noin 10 vuotta sitten, toiseuden ja ulkopuolisuuden kokemuksen takia. Alkoi hidas, kivulias, mutta toiveikas muuntautuminen sellaiseksi, joka tuntui omalta. Korjaaminen miehestä naiseksi. Soittaja oli huolissaan siitä, miten toiset suhtautuisivat häneen leirillä; olisiko hän yksi meistä vai friikki, jonka tulisi käyttää erityisiä puheenvuoroja oman olemassaolonsa oikeutuksen puolesta. Kaikki muut pariskunnat olivat oletetusti naispareja. Tuo entinen transnainen, korjausten jälkeen vain nainen, sai kuulla ihastuneita kommentteja rohkeudestaan olla uskollinen itselleen. Vuosikymmeniä vanha miehen ja vaimon yhteinen vihkikuva nosti tunteita pintaan.
Leirillä saunottiin. Tehtäväni oli huolehtia siitä, että kaikille olisi turvallista tulla mukaan avoimeen, yhteiseen saunaan. Naisen toiveesta kerroin, että minulle voi tulla kertomaan, jos on jotain erityistoiveita asian suhteen. Muutoin kaikki olisivat tervetulleita yhdessä. Illan tullen laittelin paikkoja kuntoon leirikeskuksessa ja menin viimeisenä saunaan. Avasin oven. Kuuma höyry ja iloinen puheensorina tuli vastaan. Minulle oli tiiviissä rintamassa yksi paikka vapaana. Se oli juuri kyseisen naisen vieressä. Istahdin lauteille ja mietin mielessäni, kuinka tärkeä hetki tuo oli. En hurskauttani, vaan pikemminkin tyynnytelläkseni itseäni, huokaisin hiljaa mielessäni: ”Olet turvassa, tässä ja nyt.”
Leiriläisten mieliin nousi kipeitä muistoja ajoilta, jolloin heistä moni oli osallistunut seurakunnan nuorisotoimintaan. Eräs osallistuneista kertoi, että häntä oli pyydetty jättäytymään pois seurakunnasta, koska hänen seksuaalinen suuntautumisensa oli tullut esiin riparin jälkeisessä isostoiminnassa. Se oli kuulemma muille liian kiusallista. Siihen oli päättynyt hänen seurakuntayhteytensä ja usko siihen, että seurakuntaan jokainen on tervetullut ja kelpaa sellaisena kuin on. Lopputuloksena oli uskon horjuminen ja vahvat syyllisyyden ja häpeän tunteet.
Ilokseni kuulin toisenlaisiakin tarinoita. Parisuhteiden ja lasten syntymisen myötä moni oli saanut tukea nimenomaan seurakuntien perheneuvonnan ja lapsityön kautta. Parisuhdeterapiassa ja perhekerhoissa heidät oli otettu vastaan sateenkaariperheinä aivan kuten kenet tahansa toisetkin seurakuntalaiset.
Vaihtoehtoja
Olen pitänyt kasvuryhmiä sateenkaarinuorille. Nykyään, kun seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden moninaisuus on tullut näkyvämmäksi, on silmiinpistävää, että tavalliset homoseksuaalit nuoret integroituvat ikäistensä porukoihin huomattavasti kivuttomammin kuin aikaisemmin. Tänä päivänä erityisesti transnuoret eli omaa sukupuoltaan pohtivat, ovat vertaistuen tarpeessa ja haluavat tulla nähdyksi. Tähän tarpeeseen on vastattu kirkon taholta esimerkiksi järjestämällä transnuorten voimavaraleirejä. Niihin tulee vuosittain kymmeniä nuoria ympäri Suomen aina Rovaniemeä myöten.
Kerran ryhmässäni oli juuri aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka oli hämmentynyt siitä, että ei osannut määritellä omaa seksuaalista suuntautumistaan. Hänestä tuntui, ettei hän istunut mihinkään tuntemaansa kategoriaan. Kävimme ryhmässä systemaattisesti läpi eri määreitä ja termejä seksuaalisuuden moninaisuudesta. Näytin diaesityksen julkisuudenhenkilöistä, jotka olivat tulleet kaapista ulos. Kerroin kahdesta taitelijasta, joista toinen oli näyttelijä ja toinen laulaja. He kertoivat, ettei heidän seksuaalinen kiinnostumisensa ole kiinni sukupuolesta, vaan että he voivat tuntea ihmistä kohtaan fyysistä ja emotionaalista kiinnostusta riippumatta siitä, mikä toisen sukupuoli on. He kutsuivat itseään panseksuaaleiksi. Se eroaa biseksuaalisuudesta siten, että mukaan tulee naisen ja miehen lisäksi vaihtoehtoina myös transihmiset, muunsukupuoliset ja sukupuoleltaan määrittelemättömät. Esityksen ja keskustelujen jälkeen nuoren naisen ilme kirkastui ja hän sanoi, että juuri tuolta hänestä tuntuu. Sukupuolella ei ole mitään merkitystä hänelle siinä vaiheessa, kun hän viehättyy seksuaalisesti toisesta ihmisestä. Pieni, mutta niin suuri asia ja oivallus. Ahdistus hälveni ja hän koki uudelleen tulleensa näkyväksi ja todeksi, ennen kaikkea itselleen.
Meillä ihmisillä on jotenkin sisäänrakennettuna tarve määritellä ja lokeroida asioita. Se voi olla tärkeää oman hyvinvoinnin takia. Yleistä on sekin, että saadakseen mielenrauhan ja tyydyttääkseen oman uteliaisuutensa, ihmisen täytyy pystyä määrittelemään myös toinen ihminen. Omassa lapsuudessani tytöt olivat tyttöjä ja pojat poikia, ja toimintaa määritteli usein ryhmiin jakaminen sukupuolen mukaan. Tämä oli erityisen traumaattista niille lapsille, jotka eivät olleet perinteisen jakauman mukaisia ulkonäöltään, olemukseltaan tai sisäiseltä kokemusmaailmaltaan. Tänä päivänä sateenkaarinuorille tuntuu olevan erityisen tärkeää itsemääräämisoikeus suhteessa itsensä määrittelemiseen. He ovat tietoisia itsemääräämisoikeudestaan ja haluavat sitä vaalia. Sensitiiviseen kohtaamiseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että jokainen saa olla juuri sellainen millaiseksi itsensä kokee. Myös määrittelemätön. Tämä ei tarkoita sukupuolineutraaliutta, vaan pikemminkin sukupuolisensitiivisyyttä. Myös binääristi pojaksi ja tytöksi itsensä kokevat saavat olla juuri sitä mitä haluavat ja sitä meidän aikuisten tulisi tukea.
Mietin kuinka paljon lapset ja nuoret säästyisivät ahdistukselta ja epätoivolta, jos riittävän varhain heidän lähellään olisi ihmisiä, jotka voisivat olla sanoittamassa joskus hyvinkin vaikeita tunteita, häpeää ja ahdistusta. Että olisi aikuisia, jotka auttaisivat nimeämään tunteita ja osaisivat kertoa riittävästi erilaisista seksuaalisuuteen liittyvistä vaihtoehdoista. Ei tietäen puolesta, vaan kysellen ja rinnalla kulkien. Tässä on varhaiskasvatukselle haastetta. En tarkoita sitä, että ekaluokkalaisille tulisi pitää kalvosulkeisia seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden moninaisuudesta. Ei, vaan peräänkuulutan tarkkanäköisyyttä sen suhteen mitä lapsen ja nuoren maailmassa tapahtuu ja minkälaisten asioiden kanssa hän mahdollisesti kamppailee. Rippikouluikäisten kanssa olemme jo vuosia myöhässä asian suhteen. Omassa lapsuudessani huomautettiin hyvin herkästi, jos lapsi leikki vääränlaisilla leluilla tai ei ollut heti määriteltävissä sukupuolisesti. Tämän asian vakavasti ottaminen säästäisi usein vuosien turhalta ahdistukselta, joka joidenkin kohdalla voi johtaa myös itsetuhoiseen käyttäytymiseen.
Vähemmistöt vähemmistön sisällä
2010-luvun alussa pidin samaa sukupuolta oleville pareille suhderyhmiä. Pikkuhiljaa olen joutunut luopumaan kaikista ryhmien määritelmistä ja nykyään ryhmät on yksinkertaisesti tarkoitettu heille, jotka kokevat olevansa sateenkaaripareja. Tänä päivänä on huomioitava myös moniskunnat eli ihmiset, jotka elävät polyamorisessa suhteessa. Olen kuitenkin pitänyt kiinni siitä, että omiin ryhmiini tullaan ensisijaisesti hoitamaan yhtä suhdetta, vaikka suhteeseen liittyisi useampia ihmisiä. Olen havainnut, miten vähemmistön sisältäkin voi löytyä vähemmistöjä, jotka kokevat niin voimakasta vähemmistöstressiä, että eivät uskalla kertoa totuutta, vaan vasta luottamuksen synnyttyä totuus hiipii esiin.
Haastattelen kaikki ryhmään pyrkivät parit. Saan siinä arvokasta tietoa ryhmän ohjaajana, jolloin voin valmistella tapaamiset mahdollisimman sensitiivisiksi ja ryhmäläisten tarpeita vastaaviksi. Haastattelu palvelee molemmin päin, siinä myös ryhmäläiset voivat arvioida palveleeko tämä ryhmä juuri heidän tarpeitaan. Edessäni oli oletettu naispari, kunnes kävi ilmi, että toisen sukupuolikokemus ei vastannut binääristä, syntymässä luokiteltua sukupuolta. Käytännössä he kokivat olevansa heteropariskunta. He kysyivätkin arkoina, saisivatko he tulla juuri tähän ryhmään, koska heitä ei varmaan otettaisi moniin muihin ryhmiin ulkoisen olettamuksen takia. Kerroin heille, että he olisivat erityisen tervetulleita ryhmään. Huomasin huojennuksen. Sanoin heille, että he voivat itse miettiä miten esittäytyvät muille ryhmäläisille. Ja että heidän itsensä tulee pitää kiinni omista rajoistaan, jotta heillä on turvallista olla mukana. Pariskunta päätti pitää salaisuutensa ryhmän loppuun asti. Minussa tuo herätti ehkä jopa hieman surua. Heille oli kuitenkin tärkeämpää voimaantua parisuhteessaan ja saada eväitä parempaan arkeen.
Toinen pariskunta tuli vuosia myöhemmin ryhmääni. He kertoivat, että heillä ei ollut tarvetta määritellä seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan. He sanoivat vain olevansa queerpari. Toisen ryhmäkerran jälkeen kysyin, olisiko jollain mielessä joku asia, jonka haluaisi jakaa, voidakseen olla enemmän näkyvä tai totta toisille ryhmäläisille. Esille tuli monia asioita, mutta mieleeni jäi juuri tuon pariskunnan kommentti. He kertoivat olevansa polyamorisessa suhteessa eli heidän lisäkseen suhteeseen kuului myös muita kumppaneita. He olivat kuitenkin primäärissä suhteessa keskenään ja halusivat tulla ryhmään rakentamaan keskinäistä vuorovaikutustaan. Samalla he kertoivat, etteivät olleet uskaltaneet kertoa asiaa esihaastattelussa, koska he pelkäsivät, että eväisimme heiltä ryhmään pääsyn. He ajattelivat, että pitäisimme heitä jotenkin moraalittomina ja kelpaamattomina.
Ennakkoluulot kirkon järjestämään toimintaan ovat vielä vahvat. Monella on kokemusta hengellisestä väkivallasta tai hylkäämisestä ja haavat ovat usein syviä. Väärinkäsityksiä kumotakseni haluan painottaa, että sateenkaarevien kanssa tehtävä parisuhdetyö kirkossa panostaa parisuhteiden hyvinvointiin ja sitä kautta koko perheen ja lasten hyvinvointiin. Kukaan tai mikään työmuoto ei voi ulkoistaa itseään tästä. Sateenkaari-ihmisiä on kaikissa ikäluokissa, harrastuksissa, lastemme luokkatovereina ja omina työtovereinamme. Emme voi kuitenkaan ottaa vastuuta ihmisten omista ratkaisuista, jos he haluavat elää polyamorisessa suhteessa usean kumppanin kanssa. Tämä on olemassa oleva ilmiö, jota emme kirkossa tai missään muuallakaan voi ratkaista jättämällä heidät ulkopuolelle.
Kun et istu, niin et istu
Mitä sitten, kun toiseuden ja vierauden kokemukseen johtaa se, että omat silmät avautuvat näkemään ja kokemaan elämää ja maailma eri tavalla kuin se yhteisö, jossa on jäsenenä tai johon kuuluu. Mitä sitten, kun ulkopuolisuuden kokemus on osittain omaa valintaa eikä se häiritse elämää. Onko tällainen ihminen friikki ja hakeeko hän turvallisuutta rakentamistaan suojakeinoista. Voiko hän elää hyvää ja antoisaa elämää?
Moni ihminen istuu johonkin tällaiseen hahmottelemaani maisemaan. He ovat ehkä kokeneet aikanaan vuosien ajan hengellistä väkivaltaa joko yksittäisiltä henkilöiltä tai kokonaisilta yhteisöiltä. Heitä on kuulemani mukaan ihmisenä rakastettu, mutta ominaisuudet, arvot, minuus ja teot on tuomittu. Heidät on ajettu pois ja jätetty ulkopuolelle kelpaamattomina. Hengellisessä väkivallassa ollaan aina tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa. Siinä jaetaan ja evätään taivaspaikkoja. Siinä pelotellaan pahimmassa tapauksessa ihminen hengiltä! Silti asia on saattanut kääntyä niin, että sama ihminen, joka on kärsinyt ulkopuolelle jättämisestä, selittää tilannetta parhain päin ja puolustaa omia vainoojiansa. Tämä selittyy osin sillä, että ihminen on itse ollut saman viitekehyksen sisällä, josta kiusaajat tulevat ja joka ohjaa heidän toimintaansa. Lojaalius ja ymmärrys hylkääjiä kohtaan voivat olla käsittämättömän vahvoja. Kiusattu pystyy näkemään ja ymmärtämään, että kiusaajien on vaikea toimia omaatuntoa vastaan ja että ihmiset vaikuttavat näennäisen vilpittömiltä. Toisinaan nämä äänet kuuluvat vielä haudan takaa, niin syvälle ne ovat jälkensä jättäneet. Omantunnon syillä selitellään hengellistä väkivaltaa ja tehdään se oikeutetuksi. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä lain, tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden kanssa. Apua ja helpotusta voi kuitenkin tulla siitä, että astuu tietoisesti kuplasta ulos ja etäännyttää itsensä, jotta voi nähdä muunlaista todellisuutta. Monet meistä on rakastettu eheäksi toisaalla.
Ihmiset voivat myös yksinkertaisesti valita olla yksin. Kaikki eivät istu oletettuun moodiin, eikä tarvitsekaan. Elämää voi haistella, maistella ja aistia ilman sen suurempia sitoumuksia. Samaan aikaan voi olla avoin kohtaamisille, mutta säilyttää kuitenkin itsellään oikeuden poistua paikalta. Yksinäisyyden ja toiseuden tunteen ei tarvitse olla ahdistavaa varsinkaan, jos se on itse valittua. Olen ymmärtänyt, että ainakin osa elämän tarkoitusta on kuitenkin olla suhteessa. Jonakin päivänä ihminen voi huomata, että läsnä on tyyneys ja rauha – yhteys toisiin ja Luojaan.